Lupaus lumesta?

"Kyllä minä tiedän 

vaativani mahdottomia,

järkevät, kunnon ihmiset 

ovat tyytyväisiä, kun 

onnistuvat rakentamaan ympärilleen 

kaikin modernein mukavuuksin 

varustetun vankilan.

Minä haluan elää.

Enkä minä kyltymätön

tyydy vielä siihenkään.

Minä haluan tehdä elämälläni jotain"

Eilen illalla tuoksui ensimmäistä kertaa talvi. Tai ehkä se on lupaus lumesta. Se tavallaan kylmä tuntu kasvoilla olematta silti vielä pakkanen. Ilma pysyy paikallaan ja aivan kuin odottaa jotain. Vuodenaika vaihtuu ja kohta koko maailma näyttää mustavalkovalokuvalta. Marraskuu on kuukausista masentavin. Ehdottomasti. Se on kuin 7 kääpiöstä Jörö tai Pariisin lentokenttä maailman lentokenttien joukosta. Saa ihmiset huonolle tuulelle vaan olemalla oma itsensä. Saavutus sinänsä.

Olen aina pitänyt itseäni sosiaalisena yksilönä, ehkä koska minun on ollut äärettömän helppo sopeutua uusiin tilanteisiin ja paikkoihin. Minua ei ahdista elämän/arjen epävarmuus, uusi työpaikka tai yksin uuteen tutustuminen. Teen sen toki mieluummin jonkun kanssa, mutta jo pienestä asti olen tottunut nukkumaan milloin missäkin tai matkustamaan epmääräiseksi ajaksi johonkin jollain ja jonkun kanssa. Olin about kaksi, kun mummon kanssa oltiin Ruotsissa viikon verran serkkujen luona ja ilmoitin Tukholmassa takaisin tullessa, että jään sinne vielä hetkeksi ja siellä sitten oleskelimme toisen viikon. Ja samaisen mummon kanssa kuljettiin junalla Rovaniemelle ja siihen aikaan ei kuitenkaan ollut kännyköitä tai edes puhelinta joka taloudessa. Kotiin jäävien oli vaan luotettava, että ollaan siellä missä väitettiin olevamme. Ehkä sieltä juontaa juurensa se ajattelumalli nykyäänkin, etten päivystä kännykkää tai sähköpostia 24/7 kun olen lomalla. Mitä kertomista sitä olisi enää reissun jälkeen ystäville jos kaikesta olisi raportoinut jo matkan aikana? 

Joku joskus sanoi, että "tee koti sydämeesi, niin et koskaan ole koditon" ja näinhän se on. Nautin suunnattomasti hyvästä seurasta ja ystävien kanssa ajanvietosta, hyvästä ruoasta ja rennosta meiningistä, luotettavasta ilmapiiristä ja erilaisista kokemuksista. Elämme vain hetken eikä kukaan osaa ennustaa mitä huominen tuo tullessaan ja yritän opetella nauttimaan tästä hetkestä ja katsoa vain mitä elämällä on tarjota. Onnellisuutta toivottavasti.

Huonekalut ovat aloittaneet matkansa maailmalle. Uudet osoitteet kutsuvat ja haikeana luovun niistä. Yllättävänkin haikeana. Makaan sohvalla kynttilöitä poltellen ja tuijottaen lisääntyvää tyhjyyttä seinien vierellä. "Jostain on luovuttava saavuttaakseen jotain uutta" lause ei paljoa lohduta tässä kohtaa. Niin paljon kuin matkustelusta nautinkin niin sisällä on sellainen olo, että tämä matka on erilainen. Käänteentekevä? Uudistava? Avaava? Jotain muuta kuin kuvittelen varmastikkin ja hyppy tuntemattomaan on peruuttamaton ja tiedän sen päivän lähenevän kovaa vauhtia. Hyvä niin, mutta perhoset vatsassa aiheuttavat jännää rauhattomuutta, jota ei enää pitkään aikaan ole tullut mistään.