Tuuli kääntyy jälleen

"Kaikella on aikansa, ja aikansa joka asialla..." viisaita sanoja, vaikka vanhoja. Persianlahdella ollaan edelleen, mutta ei enää kauaa. Uskomatonta, että vasta reilu kaksi viikkoa kulunut siitä kun tulin tänne. Paljon ehtii siis tapahtumaan lyhyessä ajassa jos on tapahtuakseen.

Vanhat tuttavat ei aina osoittaudu yhtä luotettaviksi kuin luulis ja toivois eikä lupaukset aina ole lupauksia, pelkkää sanahelinää vain. Kun syksyllä tiedustelin olisiko täällä Dubaissa töitä oli vastaus, että vaikka ja kuinka paljon. Kun kysyin paljonko saa palkkaa oli vastaus, että suunnilleen saman kuin Suomessa ja asuminen kuulemma järjestyisi helposti. Sain ohjeen rekisteröidä itteni netissa paikallisessa lupajärjestössä ja useista yrityksistä huolimatta se ei onnistunut tietyn pisteen jälkeen, joten kysyin voisiko sen tehdä helpommin paikan päällä ja vastaus tähänkin oli, että tottakai, täällä kaikki saattaa olla hiukan hankalaa aina välillä ja helpompi on hoitaa asiat kasvotusten ja kunhan papereissani on viralliset leimat niin homma pitäisi sujua helposti. Kysyin myös, että onhan työnsaanti varmaa ennenkuin allekirjoitan virkavapaani, sillä tammikuun toki pystyn itseäni elättämään, mutta sitten pitää alkaa tienaamaan. Ja vastaus kuten arvata saattaa oli jälleen "kyllä ME sulle töitä löydetään" ja "voit asua meillä kunnes löydät jotain". Noh, kuulostipa tarpeeksi simppeliltä ja ystävälliseltä ja tämä maa ei kuulu niihin jossa voi luovia menemään aivan ilman apuvoimia, sillä systeemi on nurinkurinen ja hierarkiaa ja protokollaa riittää, joten luotin siihen, että täällä 7 vuotta asunut tietää mistä puhuu eikä lupaa läpiä päähänsä, sillä kuka sellaista tekisi ystäville, right?

Töitä täällä varmasti olisi ja tarvetta on kokeneille hoitajille. Rekisteröinti ei ole yksinkertaista, toimistossa työskentelevät eivät tiedä mitä prosessiin vaaditaan, ja jos tietävät eivät kerro, kun ilmestyin sinne papereineni ja neljän eri naisen kanssa keskusteltuani saimme skannattua todistukseni ja sh-lisenssini systeemiin ja kaiken piti olla kunnossa, mutta kun tarkistin prosessin etenemistä koneelta oli seuraava vaihe "liittää lukiotodistuksesta kopio sekä sh-todistuksen ensimmäinen(?) sivu ja kaikki notaarin allekirjoituksilla) ja kaikki tietysti englanniksi. Siis mitä? Kenelle on lukiotodistus käännätettynä, sillä mihin sitä enää sen jälkeen tarvitaan kun on ammatti? Sitä ei tarvittu edes Saudi-Arabiaan ja se jos jokin on pyrokraattinen valtio. Noh, kysyin että miksei tuttavani voinut kertoa mitä kaikkea vaaditaan käännettynä koko prosessiin, sillä hän on kuitenkin käynyt saman prosessin läpi aikanaan ja "ups,unohdin ja mähän sanoin että kaikissa papereissa pitää olla leima". Vissiin joo, näin monimutkainen prosessi ei noin vaan "unohdu" ja mulla on virallisen kääntäjän leimat papereissani, mutta en kai minä, tai kukaan muukaan, käännätä koko elämänhistoriaansa ihan muuten vaan ja varmuudeksi jos sitä joskus elämässä tarvitsisi. Sitten kuulin tässä kohtaa, että nyt olen maksanut n.60€ tähän mennessä ja seuraavaksi ne pyytää reilua 200€ ja sitten jos saat sen rekisteröintinumeron niin sit pitää tehdä paikallinen hoitotasotentti ja jos sen reputtaa niin sitä ei saa uusia kolmeen kuukauteen ja ennen kuin se tentti on läpi niin et voi tehdä töitä kuitenkaan. Joku voi sut kyllä palkata, mutta töitä ei voi tehdä ilman viisumia ja siihen vaaditaan se tentti. Ja siks toiseks rivisairaanhoitajalle maksetaan suunnilleen 1400-2500€/kk ja siitä pitää ite maksaa vuokra jossain ellei halua asua joidenkin sairaaloiden tarjoamissa yhteisasuntoloissa eli 6-8henkee/huone. Juu ei kiitos.Ja jos taas vuokraa kämpän niin itse täytyy ostaa huonekalut ym. eikä täällä automaattisesti asuntoihin kuulu jääkaapit tai hellat. Ja jos pääsee vastaavaksi hoitajaksi, mikä tod.näk.olisin ollut kokemuksellani ja koulutuksellani, niin palkka olisi sen 2500-2800€/kk. Ei sillä etteikö tuolla elä, mutta jos odotan 3kk niin luottokorttivelkani on niin suuri, että maksan sitä takaisin vähintään vuoden ja kenen hermo kestäisi odottaa tuntematon aika jotain mikä ei siltikään välttämättä onnistu? Bullshit sanon minä.  Kävin haastattaluissa ja olisin luultavimmin saanut töitä siitä sairaalasta, mutta palkasta ei vielä edes neuvoteltu ja ei mitään järkeä jäädä odottamaan jotain tuntematonta mielestäni. Siispä päätin siinä kohtaa lentää kotiin Suomeen.

En voi sanoa, että "paska reissu, mutta tulipa tehtyä" tai edes, että "tää maa on niin nähty". Ei reissu ollut paska tai maa. Lupaukset ja mielikuvat mitä mulle annettiin ei vaan vastanneet realiteettejä ja koen, että olisi jopa ollut mielenköyhyyttä jäädä taistelemaan näitä tuulimyllyjä vastaan. Opin etten luota tähän tuttavaani täällä, että puhuu totta ja opin etten halua tehdä täällä töitä. Opin myös että omaan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa kannattavan mielen. Oli todella vaikea katsoa vierestä miten nämä tuttavani täällä kohtelivat hanttihommia tekeviä. Intialaiset ja pakistanilaiset tekevät kaikki ns."paskahommat". Ovat taksikuskeja, tarjoilijoita, puutarhureita, rakennusmiehiä jne ja palkka liikkuu jossain 200€/kk ilman vapaapäiviä. Sain osakseni pilkallisia katseita, kun katsoin minua palvelevaa ihmistä silmiin, sanoin kiitos ja please enkä pilkannut hänen älykkyyttään jos joutui kysymään uudestaan mitä tilasin tai sanoin. Uskomattoman paljon on vuosia lähi-idässä asuminen muuttanut ihmistä, hyvin on unohtunut ettei näillä ihmisillä täällä ole ollut mahdollisuutta opiskella ja kehittää älyään ja, että täällä työskentelemällä he elättävät sukua kotimaassaan ja vaikkeivat olekaan penaalin terävimpiä kyniä niin ei heitä silti tarvitse saati saa kohdella kuin saastaa. Häpesin myös tuttavani kanssa liikkuessani, kun aina joskus joku pakistanilainen tai muu tuijotti meitä suu auki ja tuttavani alkoi huutamaan ja haukkumaan miestä ja sätti kovaan ääneen, että lopettaa kyseisen toiminnan. Tiedän etteivät he saisi tuijottaa, mutta mitä sitten? Minä kävelen vain eteenpäin. Voiko niitä siitä asiasta edes syyttää? Kaksi sinisilmäistä yli 170cm naista kävelee ohitse sääret vilkkuen ja kropan muodot taatusti näkyen. Peruskäytöstavat tuntuvat hävinneen täällä asuvalta ja koin oloni todella epämukavaksi monta kertaa. Olen tottunut aivan toisenlaiseen käytöskultturiin viime vuonna Amerikassa ja jopa Suomessa, missä erilaisuutta ei hyväksytä aivan pureksimatta kukaan ei haukkuisi palveluammatissa olevia vain sen takia, että voivat niin tehdä.

Olen kiitollinen, että sain asua melkein kaksi viikkoa ilmaiseksi tuttavani isossa asunnossa ja, että sain kyydin hänen töihin ajaessaan Dubaihin, missä kuljin taksilla etsien eri paikkoja missä asioitani toimittaa. Olen osallistunut kotihommiin, pessyt omat pyykkini ja jälkeni ja maksanut osan ekan viikon siivojan palkasta sekä osatnut kaupasta omat ruokani eli siivellä en ole elänyt. Koin oloni kuitenkin ensimmäisen viikon jälkeen tukalaksi ja sen vaan tietää kun ei ole enää tervetullut johonkin. Viimeinen niitti oli kun kerroin varanneeni lennot Suomeen ja sanoin yrittäväni etsiä itselleni edullista hotellia viimeiseksi viikoksi niin saavat rauhan takaisin taloon ja en rasittaisi heitä istumalla aamuisin autossa matkalla Dubaihin, mihin matkaa tulee yhteen suuntaan n.100km eli turhan paljon taksilla ajettavaksi näillä tienesteillä ja kun sitten sanoin, että sain  huoneen pe-to niin vastaus oli " eikö sitä muka voinut ottaa to-to, me ollaan jo tehty muita suunnitelmia to ja pe varalle kun luulin että lähdet?". Sanoin ettei siellä ollut vapaana tämän tasoista huonetta, mutta ettei musta tartte välittää, voin käydä kävelemässä ja kattella telkkaria kotona ja he voivat toki tehdä mitä ovat suunnitelleet. Asiaan ei palattu sinä iltana ja sanoin että jään ke kotiin, kun lähtevät töihin ja käyn kävellen kaupassa ja voisin kokata kiitospäivällisen heille. Vastaus siihe oli, että "aha, ok". Mielestäni sanoin että tarvitsen sitten avaimen, jotta pääsen ulos ja sisään ja laitoin yöllä vielä viestin tuttavani puhelimeen, jotta muistaa asian kun lähtee aina aamuisin vähän yli seitsemän hakemaan tytärtään, joten laitoin vielä uuden viestin varttia yli seitsemän aamulla, kun heräsin, että jätithän avaimen? Noh, ovet oli lukossa ja autot poissa eli pariskunta oli lähtenyt töihin. Tiesin, että tuttavani on aivan lähimaastossa edelleen eli laitoin vielä viestin, että onko heillä vara-avain jossain, että ovi on lukossa? Puoli yhdeksältä tuttavani tekstaa minulle, että vallan unohti koko asian aamulla kun oli väsynyt eikä katsonut puhelintaan, että ei kai se haittaa kun parvekkeelle pääsee kuitenkin? Tiedän, että valehtee, sillä hän tarkistaa puhelimensa joka aamu ja soittaa tyttärelleen että on talonsa edessä ja silloin puol ysiltä he eivät ole vielä Dubaissa perillä eli itse ei viestiä lähettänyt vaan vieressä istuva tytär. Olen aivan varma, että teki asian tahallaan ja esitti marttyyria miehelleen ja tyttärelleen, kun postasin Faceen, että olen lukittuna ja jumissa kämpässä. Ku sitten alkoi tulla viestiä, että minä valehtelen asiasta julkisesti ja että olen kiittämätön jne niin sit riitti. Sain onneksi vaihdettua hotellivaraukseni alkamaan kaksi yötä aikaisemmin ja kun laitoin viestiä asiasta  ja pyysin josko voi auttaa minua saamaan taksin illalla niin vastaus oli "hyvä ja taksin numero". Pääsin ulos asunnosta kun miehensä tuli töistä ja lupasi heittää taksitolpalle ja laitoin vielä viestiä "kiitos kaikesta, olen matkalla hotellille ja käykö lounas ensi viikolla?"Koskaan en ole saanut viestiini vastausta, en kyselyä löysinkö hotellini tai olenko ok, ei mitään. Että näin käyttäytyy ruotsalainen, koulutettu, keski-ikäinen nainen. 

Onneksi pääsin pois, olen nukkunut paremmin sieltä lähdettyäni ja fiilis on muutenkin parempi. Hotellini ei ole ihan Dubaissa, mutta liki ja seutu ei ole varakasta, mutta empä ole minäkään. Huone on puhdas, muttei mikään kiiltokuva, parvekkeelta on upee näkymä, netti toimii ilmaiseksi ja telkkaristkin tulee muutama englanninkielinen kanava leffoineen. Kävin kaupassa, ostin naposteltavaa, käyn rannalla jonain päivänä, kävelen lähiseudulla ja tutkailen Ajmanin kaupunkia, menen Dubaihin sunnuntaina ainakin ja vaan olen ja luen. Torstaina 31.1 nousen Finnairin siivin pilvien päälle jälleen ja  laskeudun Helsinki-Vantaalle 1.2 yöllä ja varmasti jäädyn pystyyn, mutta sekään ei haittaa. Siellä odottaa oikeat ystävät ja rehellinen maaperä. Töitä teen jossain, eiköhän pätevälle sairaanhoitajalle keikkaa löydy ;), ja hommaan kämpän kunhan saan takuuvuokrat kasaan. Nyt vielä melkein viikko Persianlahdella kamera kädessä ja aurinkorasva nahkassa...näkyy pian ystävät rakkaan <3

Persianlahden rantamilla

Finnair AY 965 nousi ilmaan klo 9:45 10.1.2013 ja penkkien näyttöruuduissa luki, että määränpäähän oli matkaa n.4500km. Lentoaika ennustettiin olevan 5h45min ja sää perillä kapteenin mukaan “aurinkoinen ja puolipilvinen, n.+30C”. Ikkunan takana näkyin harmaatakin harmaampi Helsinki-Vantaa ja koko alapuolella levittäytyvä Suomi oli yhtä suurta mustavalkovalokuvaa. Pilvet roikkuivat matalalla eikä aurinkoa ollut näkynyt viikkoihin. Koneemme oli lähes tyhjä ja sainkin istua yksin ikkunan vieressä ja katsella miten se puski läpi harmaan pilviverhon ja kaunis oranssinkeltainen auringonpaiste tervehti sinivalkoista lentäjää ja välkkyi koneen siivillä. Ei se aurinko siis kaukana ole Suomestakaan, pilvet vaan vievät voiton toistaiseksi. Tieto tosin tuskin lohduttaa niitä pilvien alapuolella tallustavia?

Mietin matkalla monen moista ja lähinnä sitä miten siitä on 10vuotta kun poistuin lähi-idästä. “Pakenin maasta” niin sanotusti, sillä passiini jäi avoin paluuviisumi Saudeihin, jota en koskaan käyttänyt määrätyn ajan sisällä enkä sillä passilla olisi koskaan sinne voinut enää palata.Silloin lähdöstäni tiesi vain muut suomalaiset hoitajat, kämppikseni ja kuskimme, joka vei kentälle ettei hullu ylihoitajamme saavu estämään poistumistani, koska oli vissiin käsittänyt etten aio enää palata lomilta takaisin . Makasin auton takapenkillä etteivät töistä palaavat ihmiset nähneet minua ja juorunneet vahingossa ylihoitajalle asiasta ja nauroimme etupenkillä istuvan kämppikseni kanssa asialle ja miten koominen tilanne silloin oli, mutta samalla totisinta totta ja siksi en istunut vaan makasin penkillä. Muistan myös miten jännäsin pääsenkö kansainväliselle puolelle niin ettei se hullu akka pyyhällä terminaaliin vaatimaan passiani takaisin. Ei tullut ja pääsin ilmaan ja sen jälkeen on paljon vetä virrannut siltojen ali ja minulla passi vaihtunut uuteen ja tällä kertaa olin menossa Arabiemiraatteihin, en Saudi Arabiaan, missä ihminen on vapaa tulemaan ja menemään eikä passiani ota kukaan “säilöön” siksi aikaa kun työskentelen heille.

Se mitä Arabiemiraateista tiedän on perin vähäistä. Pääkaupunki on Abu Dhabi, maan väkiluku about 5,000,000, Dubai toiseksi suurin kaupunki ja Arabiemiraatit koostuu seitsemästä “läänistä” eli emiraatista. Naapureita Oman, Bahrain ja Saudit, sekä vesirajan takana Iran, jonne meiltä on matkaa vain vaivaiset 40km. Muslimivaltio, mutta länsimaistunut ja nykyään valtava turistikohde. Lämmin ympäri vuoden, heinä-elokuu sietämättömän kuumia. Shoppailuparatiisi ja turvallinen sekä siisti turistin näkökulmasta. Hiekkaa riittää ja uida voi sekä Persianlahdessa, että Intian valtameren reunalla, riippuen siitä missä pain valtiota majailee. Öljy tuo rahaa valtiolle ja kansalle ja bensa on halpaa ja autot voimakkaita. Sinne siis olin matkalla, tuhannen ja yhdenyön tarinoihin ja arabialaisten hevosten luvattuun maahan, missä kulta kimaltaa ja kamelit laiduntaa tienvarsilla.

Finnair aloitti laskeutumisen ajoissa, ikkunan takana ja allamme siis oli hiekkamyrskyn ilmaan nostaman pilven sisään kääriytyvä Dubai ja vaikka emme varsinaisesti lentäneet pilvessä ei aurinkoa enää näkynyt lähellä maata. Beige on oikeampi sana kuvaamaan maisemaa ja mustat moottoritiet leikkasivat aavikkoa ja kauniisiin riveihin ja ympyröihin rakennetut talot kehystivät Dubain keskustan pilvenpiirtäjiä, kun pyörät kolahtivat maahan. +2h Suomeen ja +9h New Yorkiin lämähti puhlimen ruudulle ja eikun ulos koneesta. Lämmin ilma lehahti vastaan ja hikeä pukkasi , ja vaikka olin varautunut kevyillä vaatteilla niin kohteliaisuudesta maan tapoja kohtaan en halunnut riisua kevyttä pusakkaani, koska alla oli vain hihaton tunika. Varvastossut sentään vaihdoin jalkaan heti passijonoon päästyäni ja sitten vaan odotimme. Ihmeesti vanhat muistot tulvivat mieleen ja automaattisesti tervehdin edessä olijaa arabiaksi ja kiitin myös, ja kun iltarukous kajahti lentokentän äänentoistosta tuntui kuin en poissa olisi ollutkaan. 

Mutta kun ympärilleen katsoi niin väkijoukko oli huomattavasti monenkirjavampaa kuin Saudeihin mennessä. Oli toki perinteiseen arabimiehen kaapuun pukeutuneita miehiä ja abayaan verhoutuneita naisia, mutta turistit olivat omissa vaatteissaan samoin kuin muualta tulevat muslimit ja matkalaiset muutenkin. Ja passintarkastuksessa oli naisia töissä ja miehet sekä naiset kulkivat aivan samassa jonossa. Passiin leima ja toinenkin, viisumi maassa oleiluun siis saatiin, parit kameralle hymyilyt ja seuraavaan tarkistuspisteeseen. Pojat läpivalaisivat käsimatkatavarat ja sen jälkeen sai hakea kassit, jotka läpivalaistiin vielä seuraavassa pisteessä. Tänne saa muuten tuoda mitä vaan, alkoholi mukaan lukien, mutta mitään erotiikkaan viittaavia leluja ja/tai videoita ei saa tuoda ja niitä ne etsii sekä ajoittain tsekkaavat ettei tuoda huumausaineita. Hikeä pukkasi kun työnsin vihdoin kärryni ulos terminaalista ja siellä Anna ja tyttärensä Therese jo odottivatkin.

Kymmeneen vuoteen ei olla nähty Annan kanssa, yhteys on säilynyt netin välityksellä ja samalla lailla juteltiin kuin silloin viimeksi kesäkuussa 2003 ennen lähtöäni Saudeista. Kamat autoon ja liikenteen sekaan, vettä huoltsikalta ja kohti koilista ja Ras al Khaimaa missä Anna miehineen asuu, kuin myös Therese vaikkakin omassa kämpässään. Ras al Khaiman on yksi seitsemästä emiraatista(läänistä) ja siellä on Al Hamran Resort ja pari hotellia alueella sekä näitä Villoja missä nämäkin asuvat. Anna ja Magnus asuttaa 4 makuuhuoneen kämppää ja sainkin näistä yhden omalla parvekkeella ja kylppärillä. Jaan tosin kylppärini Jamilan, kissan, kanssa, mutta se on vain kotoista. Jamila on prinsessa ja tietää olevansa kaunis ja hellitty 6v neiti.

Viikonloppu eli pe ja la sujuivat ajellessa emiraatista toiseen, katsellen Intian valtamerta, ihastellen turkoosia vettä ja kauniita minareetteja, jotka piirtyvät sinistä taivasta vasten. Illastimme paikallisella Golf-klubilla ja nautimme Annan kanssa aamiaista kahviloissa, kahvi on tummaa ja vahvaa, Juhla Mokka häviää taistelun 6-0 ja jopa Presidentillä voisi olla vaikeuksia lähtölinjalla paikallisen kahvin kanssa. 

Illalla istuimme patiolla ja kuuntelin kaskaita ja vain aavikon hiljaisuutta, kaukana oli Dubain hälinä ja valot. Moottoritie vie tunnissa sinne jälleen ja yhä vain arabimaissa ajetaan valtavaa vauhtia. Nopeusrajoitus on 120km/h mutta kamerat on asennettu 140km/h mukaan eli moottorit jylläävät , kun autot halkovat pimeyttä ja dyynien ympäröimiä teitä. Näin tammikuussa täällä on “viileää”. Öisin lämpötila laskee jopa alle +10C ja päivälläkin on vain +25C ja tuuli on lempeä. Siinä missä paikalliset pukeutuvat karvareunaisiin toppatakkeihin minä kuljen t-paidassa ja capreissa ja silti pukkaa hikeä jos ulkona pitkään kävelee. Kaipa se minäkin totun pian tähän lämpöön, mutta toistaiseksi se tuntuu vaan ihanalta Suomen pakkasten jälkeen.

 Nyt on kohta viikko vierähtänyt ja paljon on tapahtunut, mutta kuitenkaan ei juuri mitään. Kävin työhaastattelussa ja tänään keskiviikkona menen lisähaastatteluun, joska Emirats Hospital palkkaisi minut listoilleen. Neuvotteluun kuuluu palkkakeskustelut ja asumisbonukset ja työaika jne., tapaan sairaalan toimitusjohtajan ja henkilöstöpäälikön ja koitan vakuuttaa olemuksellani, että haluavat tehdä kanssani töitä. Tai edes pitää palkkalistoillaan. Jos palkkaan lisätään asumisbonus on se korkeampi ja voin itse vuokrata kämpän ja jos taas sairaala tarjoaa asunnon on palkka huonompi, mutta ei tarvitse etsiä mitään eikä mahd. hommata kalusteita. Katsotaan mihin päädyn ja jos tämä ei ota tuulta purjeisiin niin sitten jatkamme etsintää huomenna ja ensi viikolla. 

                                                    

Jäähyväiset Tivolille

Jep jee ja mistäköhän aloittais…?

Ensin loppui “jenkkivuosi” ja vuorotteluvapaa, sitten pääsi Suomeen ja loppumattomaan lumituiskuun sekä pakkaseen ja 10.1.2013 Finnair kuljetti uuteen maahan jälleen kerran ja löysin itseni eilen kymmenen vuoden tauon jälkeen Arabian niemimaalta, mutta nyt sen itä- tai ehkä koilliskulmalta. Paljon mahtuu muutamaan viikkoon sen voin sanoa tässä kohtaa.

Jäähyväiset uudelle mantereelle olivat haikeat, mutta ehkä olen jo niin tottunut lähtemään, ettei se enää tunnu samalla lailla lopulliselta kuin nuorempana. Tiedän palaavani New Yorkiin ja Chappaquaan viimeistään ensi kesänä, vaikkakin ehkä vaan käymään, mutta ei mun ja Amerikan viimeistä lukua ole vielä kirjoitettu. Siltä tuntuu ainakin nyt.

Mia 6v. (huomenna 12.1 tosin jo 7v) ja Chase 13v surivat eniten lähtöäni, lapsille vuosi on pitkä aika ja siihen ehti jo tottua, että majailin alakerrassa, mutta muistot elää ja Skype pelittää ja toisaalta lasten maailmassa tapahtuu niin paljon ja niin äkkiä, että kesä koittaa ihan kohta ja nähdään taas. New York on mulle koti ja kaipaan sieltä paljon asioita ja tunnelmaa, siellä on ihmisen helppo olla ja sulautua joukkoon, mutta silti olla suomalaisena riittävän erilainen, jotta erottuu edukseen. Suomi tuntui marraskuun viimeisenä päivänä lähinnä tutulta lapsuudenkodilta, jonne olin tullut vierailemaan pitkän ajan jälkeen. Kaikki oli tavallaan tuttua, mutta ei kuitenkaan. Ihmiset näytti ja kuulosti samalta kuin aina ennenkin, mutta itellä olo ettei aivan ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan oli vahvasti läsnä ajoittain.

Paljon tuli nähtyä ystäviä ja sukulaisia, joulua valmisteltiin ja kävin allekirjoittamassa virkavapaa-anomukseni töissä ennen vuorotteluvapaan loppumista edes ja jotenkin se vaan tuntui, ja tuntuu yhä, oikealta ratkaisulta vaikkei tulevaisuus olekaan aivan selkeänä edessä vielä. Mutta pakko luottaa siihen, että elämä kantaa ja kaikella on tarkoituksensa.

Halla-neiti 6v

Töihin palasin 10.12.2012 ja vaikka potilaat olikin samoja niin muuten kaikki olikin sitten muuttunut vuodessa. Uusi potilasohjelma, uudet lääkärit, paljon uusia työlavereita, uudet tiiminimet, potilastilojen ja muiden huoneiden käyttötarkoituksen muuttuminen, kaikki-pitää-hoitaa-ketään-ei-saa-käännyttää-periaate oli vallalla myös vaikka päivystyksessä edelleen oltiinkin, uusi pomo ja pomon pomo, uudet sähköpostit, uusi vartija, uudet ajat ulkokuntalaisille tulla sisään, uusi ajattelumalli johtotasolla eli ensin tulee raha ja vasta sitten potilas, koska muuten ei tule tulosta jne.jne. Paljon siis uutta ja ei kylläkään kaikki huonoja muutoksia, mutta pari tuntia siinä meni ennenkuin pää hoksasi missä mentiin. Verinäytettä ottaessani ensimmäisen kerran tuli Déjà vu-olo, tuntui että kädet toimii automaatio-ohjauksella ja se todella oli kuin pyörällä ajoa, oikeesti. Koin lähes ruumiistairtoamisolon, kun seurasin “sivusta” miten kädet vaan toimi ja en edes epäillyt ettenkö olisi asiaa osannut niin alitajunnasta se asia tuli. Ehkä ihminen siis oppisi tekemään mitä tahansa jos sen ensin toistaisi tuhansia kertoja peräkkäin presiis samalla lailla vuodesta toiseen? Paitsi syömään selleriä tai lipeäkalaa tietty ;)!

Tunnelma töissä oli leppoisa. Samoista asioista valittivat edelleen samat ihmiset ja jopa uudet lääkärit olivat hiffanneet vuodessa tiettyjen hoitajien “ominaispiirteet” ja heittivät sutkautuksia ajoittain. Kiirettä oli ja ei ollut niinkuin päivystystyöhön kuuluu ja  kolme viikkoa hurahti hetkessä ja niin oli uuden vuoden aatto ja viimeinen työvuoroni. Lyhennyksestä johtuen sain tai jouduin pukuhuoneille yksin ja siellä asia jotenkin konkretisoitui. Se että urani sillä mäellä ja niissä huoneissa on lopullisesti ohi. Kaikki nämä lähes 8vuotta olen kulkenut samoja käytäviä, availlut samoja ovia ja tuijottanut samoja kylttejä seinissä. Lastauslaiturilla on joka aamu ollut sama kauhea pakokaasun krääsä, kun kolmen R:n (RRR= ruoka, roska, ruumiit) miehet ovat lastanneet ruokakärryjä autoonsa sammuttamatta moottoreita siksi ajaksi, samassa paikassa on edelleen tuhkakuppi ja yhtä huonosti ulko-ovi menee kiinni kuin vuonna 2004. Alakäytävässä on yhä sulassa sekasotkussa polkupyöriä, lankkuja ja työvaatekärryjä, yhtä kovaa joka kesä uudet kesäpojat ajaa ruokakärryjen vetäjää mutkissa ja joka vuosi siitä asiasta valitetaan. Tiettynä päivänä käytävässä haisee Vatkuli ja tiettynä patologia, yksi käytävä vie hullujen huoneelle ja toinen ruumishuoneelle, jonkun mielestä ehkä “aivan sama asia”, mutta on niissa edes ilmansuunnallinen ero. Raput yläkertaan on kaikki nämä vuodet olleet yhtä pölyiset ja huonosti siivotut ja apteekkiin vievästä ovesta tulee aina ajoittain sama säikähtäneen näköinen nainen, joka tervehtii ja pitää hetken ovea auki, kunnes toteaa, että me vihreisiin-värikkäisiin-kuka-mihinkin-väriin-pukeutuneet hoitajat kiivetään vielä kerros ylöspäin, vuodesta toiseen. Hallinnon jakkupuvut hymyilevät yhä samaa väkinäistä hymyään toivottaessaan huomenta meille “rahvaille” ja vuodesta toiseen, aina samassa T-risteyksessä alakäytävällä hymyilen sille yhdelle kameralle ajetellen, että juur nyt se Koskinen tai Kekkonen tai Jokela katsoo juur siihen kameraan ja kommentoi jos en “viitsinyt edes hymyillä”. Samasta syystä moikkaan aina muillekkin alakerran kameroille kävelen sitten siellä tai pyöräilen ajan säästämiseksi pesulan ovelle ja sieltä suoraan Citymarkettiin. Noh, silloin 31.12 mietin kun suljin pukuhuoneen oven, että paljon on nähty ja tehty ja opittu, mutta seuraavan kerran kun ja jos päivystyksen oven avaan on se uudessa T-sairaalassa ja käytävät on toiset. Haikeutta leijaili ilmassa kun astelin yksin sateeseen, mutta eiköhän niitä käytäviä ole kuluttaneet muutama muukin sairaanhoitaja jo ennen minua ja paljon tulee kuluttamaan minun jälkeenkin, mutta tähän päättyi tama sivu urasta ja elämästä ja astelin uutta kohden ehkä enemmillä tahoilla kuin silloin tiesinkään…