Tiistai 24.4 Virginia Beach jäi selän taakse ja road 168 ja
varsinkin US-12 South tuli tutuksi toisena ajopäivänä. Matkamme jatkui edelleen
Atlantin rantaa seuraillen ja Jeeppimme nieli kilometrejä iloisena ja
toimivana.
Ennen kuin osasimme odottaakaan oli Pohjois-Carolinan raja ylitetty
ja hedelmätarhat levittäytyivät tien molemmin puolin. Kauniita pieniä taloja ja kylttejä “PEACHES”,”PLUMS”, “STRAWBERRIS”, “CORN”, “WATERMELON”,
“PEARS” jne.jne näkyi vähän väliä. Paras sesonki ei ollut vielä alkanut, joten emme pysähtyneet kyselemään hedelmien perään, nautimme vain ajatuksesta, että "seuraavalla kerralla sitten". Myös kalastustarvikkeita laidasta laitaan
myytiin puodeissa ja mainoksia lomavuokrista taloihin ja veneisiin oli tienpientareet
tulvillaan. Carolinojen loputtomat rannat houkuttavat lähes ympäri vuoden ihmisiä ympäri Amerikkaa ja muualtakin maailmaa luokseen.
Kesällä on taatusti lämmin, jopa vesi, ja talvella Atlantti antaa näytöksiä
mahtavuudestaan päivästä toiseen. Elokuva “Meren Raivo” (Perfect Storm) on
kuvattu Outer Banksissä ja satamissa näkyykin kyseisiä kalastusaluksia
odottamassa syksyä ja talvea kun tonnikalat liikkuvat ja paikalliset miehet uhmaavat merta ja säitä aluksillaan tuodakseen kalaa kuluttajien pöytiin.
Nyt ajoimme Outer Banksiin siltaa pitkin ja käännyimme
vasemmalle kohti Duck:n kylää. Näytin leideille viime kesäisen majapaikkani ja
rantamme ja muutakin ympäristöä. Saaren pohjoisosassa on Currituckin majakka ja
sinne suuntasimme ensin. Majakka seisoo maalla ja on kaunis ja massiivinen, jos
sukupuoli pitäisi valita niin ehdottomasti miespuolinen. Aurinko helli meitä ja
lomasää vaikutti lähes täydelliseltä jo. Lounas paikallisessa Sunset Grillessä
ja merenherkkuja kuului listalle monta. Kiki maistoi haita ja delfiiniä, tai
niin menuussa ainakin luki. Haluan ajatella ettei se ollut oikeasti delfiiniä
ja voin paremmin henkisestiJ.
Lounaan jälkeen oli aika ajaa saaren eteläkärkeä kohden ja ylittää pari siltaa
kunnes olimme Hatteraksen saarella ja sieltä lähti lautta kohti Ocracoken
saarta ja toista majapaikkaamme. Lautta kulkee kesällä ½ välein ja muuten
kerran tunnissa ja varauksia ei tehdä eli jonottamalla sisään ja ajoissa
kannattaa olla. Ihastelimme Harley Davidsonien ohiajoa odottaessamme lautalle
ja lokkien määrästä, jos ei muusta, pystyi päättelemään että meri oli lähellä
ja lauttojen potkurit nostattivat kaloja lähemmäs pintaa. Lautta oli ilmainen ja autoja tällä kertaa vain kourallinen.
Ilta-aurinko häikäisi kun saavuimme Ocracoken saarelle ja se
ainut tie johti suoraan pieneen, idylliseen kylään. Sään huuhtomia, puisia
taloja vieri vieressä, ihania puutarhoja ja pieniä kauppoja, simpukoita ja
snorkkeleita myynnissä sekä “Seafood”-ravintoloita muutama. Olin varannut
meille yöpaikan saaren vanhimmasta ja ehkä historiallisimmasta
majatalosta/hotellista.
Blackbeards Lodge oli juuri sitä mitä luvattiin
netissä. Outer Banks oli kuuluisa ennen vanhaan merirosvojen lepopaikkana, sillä laivat oli helppo tuoda rantaan kun
tunsi matalikot ja merirosvot viettivätkin aikaa näillä dyyneillä ja sarten
poukamissa. Ocracoken saarella tiettävästi kuoli kuuluisa Blackbeard-merirosvo ja hänen
mukaansa majapaikkamme onkin saanut nimensä. Se huokui elettyä aikaa,
off-season takasi sen, että tilaa oli ja hintakaan ei päätä huimannut.
105dollaria/yö koko kahden huoneen sviitti eli jokaiselle löytyi oma sänky.
Aulassa oli täysikokoinen merirosvopatsas ja koristeena ajopuita, simpukoita,
kalaverkkoja ja kaikkea merestä löytynyttä “aarretta”. Puinen rakennus tuoksui
merelle ja aulassa paloi takassa tuli joka kuivatti ilmaa ja loi tunnelmaa.
Kaikki lattiat narisi ja nitisi ja jokainen lauta oli kulunut pehmeäksi ja
pyöreäksi vuosien kulutuksessa. Matkapuhelimessani ei ollut verkkoa koko
saarella ja tuntuikin kuin olisi kaukana arjesta ja nykyteknologiasta. Tosin
majatalosta toki löytyi WiFi ja joku toinen verkko olisi toiminutkin, mutta
ainakin saatoimme elää mielikuvassa, että olemme kaukana mantereesta ja arjen hälinästä.
Saaren oma pieni majakka hohti laskevan auringon
jälkihehkussa puhtaan valkoisena. Se näytti kuin olisi pukeutunut valkoiseen
mekkoon ja kaikkien näkemiemme majakoiden joukossa olimme yhtä mieltä, että Ocracoken
majakka on Lady ja muut selkeästi herroja. Pitkä harmaa laituri johti majakalle
vaikka sekin seisoi maalla ja majakanvartijana toimiva oranssi kissaherra tuli
meitä vastaan avian kuin kertomaan, että majakka on siltä päivältä suljettu.
Kaislat kuiskivat ja valot syttyivät ikkunoihin kun ajelimme takaisin
majataloomme ja painuimme nukkumaan. Aamulla oli edessä toinen lauttamatka, nyt
takaisin mantereelle ja kohti syvempää etelää ja Myrtle Beachiä, mutta se on
toinen tarina jälleen se….
