Lupaus lumesta?

"Kyllä minä tiedän 

vaativani mahdottomia,

järkevät, kunnon ihmiset 

ovat tyytyväisiä, kun 

onnistuvat rakentamaan ympärilleen 

kaikin modernein mukavuuksin 

varustetun vankilan.

Minä haluan elää.

Enkä minä kyltymätön

tyydy vielä siihenkään.

Minä haluan tehdä elämälläni jotain"

Eilen illalla tuoksui ensimmäistä kertaa talvi. Tai ehkä se on lupaus lumesta. Se tavallaan kylmä tuntu kasvoilla olematta silti vielä pakkanen. Ilma pysyy paikallaan ja aivan kuin odottaa jotain. Vuodenaika vaihtuu ja kohta koko maailma näyttää mustavalkovalokuvalta. Marraskuu on kuukausista masentavin. Ehdottomasti. Se on kuin 7 kääpiöstä Jörö tai Pariisin lentokenttä maailman lentokenttien joukosta. Saa ihmiset huonolle tuulelle vaan olemalla oma itsensä. Saavutus sinänsä.

Olen aina pitänyt itseäni sosiaalisena yksilönä, ehkä koska minun on ollut äärettömän helppo sopeutua uusiin tilanteisiin ja paikkoihin. Minua ei ahdista elämän/arjen epävarmuus, uusi työpaikka tai yksin uuteen tutustuminen. Teen sen toki mieluummin jonkun kanssa, mutta jo pienestä asti olen tottunut nukkumaan milloin missäkin tai matkustamaan epmääräiseksi ajaksi johonkin jollain ja jonkun kanssa. Olin about kaksi, kun mummon kanssa oltiin Ruotsissa viikon verran serkkujen luona ja ilmoitin Tukholmassa takaisin tullessa, että jään sinne vielä hetkeksi ja siellä sitten oleskelimme toisen viikon. Ja samaisen mummon kanssa kuljettiin junalla Rovaniemelle ja siihen aikaan ei kuitenkaan ollut kännyköitä tai edes puhelinta joka taloudessa. Kotiin jäävien oli vaan luotettava, että ollaan siellä missä väitettiin olevamme. Ehkä sieltä juontaa juurensa se ajattelumalli nykyäänkin, etten päivystä kännykkää tai sähköpostia 24/7 kun olen lomalla. Mitä kertomista sitä olisi enää reissun jälkeen ystäville jos kaikesta olisi raportoinut jo matkan aikana? 

Joku joskus sanoi, että "tee koti sydämeesi, niin et koskaan ole koditon" ja näinhän se on. Nautin suunnattomasti hyvästä seurasta ja ystävien kanssa ajanvietosta, hyvästä ruoasta ja rennosta meiningistä, luotettavasta ilmapiiristä ja erilaisista kokemuksista. Elämme vain hetken eikä kukaan osaa ennustaa mitä huominen tuo tullessaan ja yritän opetella nauttimaan tästä hetkestä ja katsoa vain mitä elämällä on tarjota. Onnellisuutta toivottavasti.

Huonekalut ovat aloittaneet matkansa maailmalle. Uudet osoitteet kutsuvat ja haikeana luovun niistä. Yllättävänkin haikeana. Makaan sohvalla kynttilöitä poltellen ja tuijottaen lisääntyvää tyhjyyttä seinien vierellä. "Jostain on luovuttava saavuttaakseen jotain uutta" lause ei paljoa lohduta tässä kohtaa. Niin paljon kuin matkustelusta nautinkin niin sisällä on sellainen olo, että tämä matka on erilainen. Käänteentekevä? Uudistava? Avaava? Jotain muuta kuin kuvittelen varmastikkin ja hyppy tuntemattomaan on peruuttamaton ja tiedän sen päivän lähenevän kovaa vauhtia. Hyvä niin, mutta perhoset vatsassa aiheuttavat jännää rauhattomuutta, jota ei enää pitkään aikaan ole tullut mistään. 

Alitajuntapakkausta?

Banaanilaatikkopinot kasvaa ilahduttavalla vauhdilla huoneitten seinustoilla. Tyhjinä lähes kaikki vielä tosin. Vaikuttaa, että pakkaan elämääni laatikoihin paljolti samalla mentaliteetillä kuin pakkaan matkalle mukaan. Levitän mahdollisimman paljon tavaraa/vaatetta näkyville ja setvin niitä mielessäni muutaman viikonkin. Pakkaan alitajunnassani omaisuuttani ja karsin aina välillä ja sitten viime hetkellä ladon kaiken varsinaisesti laukkuun tai tässä tapauksessa banaanilaatikoihin. Jotenkin helpompaa, kun näkee kaiken levällään, niin sisäistää, että mitä kaikkea sitä ihminen omistaakaan. Melko paljon pakko myöntää. Suurin osa ihmisistä kokisi tämän tavan kaaoksena, ja sitä tämä tavallaan onkin, mutta hallittu sellainen. Onneksi on ystäviä, joille kelpaa käytetyt vaatteet ja tavarat, on kirpparit ja kummilapsille voi lahjoittaa kaikkea "jännää" ja osa menee vaan ns."hoitoon" vuodeksi ja ison osan myyn pois. Huonekalut melkein kokonaan. Mieltä lämmittää se, että itselle rakkaat huonekalut jatkaa matkaansa tuttuihin paikkoihin missä niitä arvostetaan.

Olo tuntuu yllättävän kevyeltä, henkisesti, kun ei omista kohta juurikaan mitään suurta. Muistoja menneisyydestä toki ja pala historiaa sieltä täältä, mutta henkisen osoitteen ollessa Poste Restante, Turku tuntuu kuin olisi helpompi hengittää kuin vuosiin. Ei tule lehtiä, ei mainoksia, ei tarvitse maksaa vuokraa tai lainanlyhennyksiä, ei tule palkkanauhaa eikä myöskään juurikaan rahaa, mutta jostain on toki luovuttava saadakseen tilalle jotain muuta. Törmäsin eilen eläkkeellä olevaan työtoveriini, joka ilahtui suuresti kuullessaan suunnitelmistani ja puki hyvin sanoiksi monen muun ajatukset eli "miksi sitä pitää maksaa velkaa vuodesta toiseen selkänahka tiukalla niin, että elämään mahtuu vain työ ja koti, työ ja koti...?". Näinhän se yleensä menee, mutta seura tekee kaltaisekseen helpommin kuin luulisi ja normeja vaan "kuuluu" seurata. Kyseinen ihminen toivoi, että olisi aikanaan uskaltanut valita toisin, sillä nyt yli 60-vuotiaana ei vaan jaksa/uskalla hypätä tuntemattomaan ja elämä on se mikä se on.

Pikkuhiljaa alan oikeasti uskomaan siihen itsekkin, että näen jenkkiperheeni melko pian. Joulu New Yorkissa on vertaansa vailla. Jo siihen valmistautuminen on luku sinänsä, mutta siitä sitten lisää kun olen fyysisesti uudella mantereella. Kutsukirjeitä satelee sähköpostiin ja tiukka kisa vallitsee siitä missä vietän ajastani enemmistön. New York- Seattle kisa on hyvin tasaväkistä ja onneksi lennot maan sisällä eivät mahdottomia maksa ja nautin lentämisestä. Joulukuu kuluu New Yorkissa, mutta vuoden vaihteen jälkeen on suuntana Seattle, Washington ja lempeän leuto talvi siellä. Mt Rainier on valloittamatta samoin kuin paikalliset laskettelurinteet. Vancouver ja jopa Alaska on vieressä sekä mahdollisesti L.A ja Ellenin nauhoitukset?

http://en.wikipedia.org/wiki/Mount_Rainier
http://www.nyctourist.com/christmas.htm
http://www.al-cruise.com/

Huomenna tasan 6 viikkoa lähtöön. Paljon on tekemättä, mutta mieli on rauhallinen toistaiseksi, jotenkin kaikki vaan järjestyy, uskon niin....

Halla nauttii olostaan vielä hetken Brahenkadulla ennen muuttoa Nummenmäkeen

Natasha Bedingfieldin sanoin...

"Single"

Ah yeah that's right
All you single people out there
This is for you

I'm not waitin' around for a man to save me
(Cos I'm happy where I am)
Don't depend on a guy to validate me
(No no)
I don't need to be anyone's baby
(Is that so hard to understand?)
No I don't need another half to make me whole

Make your move if you want doesn't mean I will or won't
I'm free to make my mind up you either got it or you don't

[Chorus:]
This is my current single status
My declaration of independence
There's no way I'm tradin' places
Right now a star's in the ascendant

I'm single
(Right now)
That's how I wanna be
I'm single
(Right now)
That's how I wanna be

Ah yeah Uh Huh that's right

Don't need to be on somebody's arm to look good
(I like who I am)
I'm not saying I don't wanna fall in love 'cos I would
I'm not gonna get hooked up just 'cos you say I should
(Can't romance on demand)
I'm gonna wait so I'm sorry if you misunderstood

[Chorus]

Everything in it's right time everything in it's right place
I know I'll settle down one day
But 'til then I like it this way it's my way
Eh I like it this way

Make your move if you want doesn't mean I will or won't
I'm free to make my mind up you either got it or you don't
'Til then I'm single

This is my current single status
My declaration of independence
There's no way I'm tradin' places
Right now a star's in the ascendant

Mid-October

Tänään oli ensimmäinen pakkasaamu. Nollassa kai se enimmäkseen mittari oli, mutta keskustan ulkopuolella taatusti elohopea laski miinukselle. Talvi tulee, halusimme tai emme. Skootteri käynnistyi edelleen kauniisti ja kuiva maa auttoi pysymään pystyssä jopa kurveissa. Nahkahanskojen päälle on pakko vetää villaista ja leuka peittää viimassa lyhyelläkin matkalla. Huomenna koittaa katkeransuloinen päivä, ajan rakkaan Squabin uuteen kotiinsa Paimioon ja luovutan avaimet. Viimeinen ajo syksyisessä maisemassa ja onneksi luvassa on aurinkoa ja vain kevyttä tuulta. Skootterin myynti on omalla tavallaan paljon hankalampaa kuin antiikkimööpeleiden ja vaikka se merkitseekin, että vuorotteluvapaa ja reissu ovat taas askeleen lähempänä todellisuutta, niin skootteriin yhdistyy omanlainen vapaus ja itsenäisyys ja se on ollut tärkeä osa minua viimeiset 6 vuotta. Siitä luopuminen tekee lähdöstä paljon todellisempaa kuin myös liikkumisesta hankalampaa tämän loppuajan Suomessa. Mutta yöpakkaset asettavat rajan aamuajoille eikä kaatosadekkaan innosta satulaan nousemaan.

"Kaikella on aikansa, ja aikansa joka asialla..." ja nyt on aika luopua moottoroidusta ystävästä ja kääntää uusi sivu loppuvuoteen.

4 vkoa töitä jäljellä. Uskomatonta, mutta totta. 5 yövuoroa, muutama ilta ja aamu ja se oli siinä. Odotan, että saan tyhjentää kaappini ja luovuttaa avaimet ja sulkea toimiston oven viimeistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Ikävä tulee monia ihmisiä, mutta on myös muutama joiden näkemistä en toivo enää koskaan. Se muutaman ihmisen perusnegatiivisuus, tekopirteys ja kateus saa jäädä myös niiden ovien taakse ja toivottavasti vuoden kuluttua myös työpaikalla puhaltavat raikkaat tuulet.

Korkojen kera ja Vappu & Jenni pyörii telkkarissa parhaillaan, Halla kehrää lonkan päällä, kynttilät luo kuvioita seinille ja Turun ylle on laskeutunut lokakuun pimeys. Laitoin juurikin äsken vuokraisännälle irtisanoutumisilmoituksen. Huh. Nyt se on todellistakin todellisempaa. Brahenkatu 10 A kätkee monia tarinoita sisäänsä. Yläkerran vanha herra sinnittelee COPD:nsä kanssa yhä, naapurin teinipari opettelee yhteiseloa ensimmäistä kertaa ja alakerran koiravanhusta ei ole näkynyt enää pitkään aikaan ja se merkinnee vain yhtä asiaa; me kaikki lähdemme täältä,kuka minnekkin. Käytävässä tuoksui taas tänään aasialainen keittiö ja ylimmän kerroksen etelä-eurooppalaiset opiskelijapojat ovat aina yhtä iloisia ja kohteliaita kun heitä tapaa hississä. Joku saa tästä kivan kämpän elää ja olla. Koskaan ei ole täysin hiljaista, mutta siitä tietää vain olevansa elossa ja osa Turkua. Aurajoki jäätyy hiljalleen ja Tuomiokirkon kellojen soitanta kantautuu kirkkaampana tällekkin puolen jokea, jos sitä osaa kuunnella.

Lento varattu!

9.12.2011 klo 14:05 kohoaa IcelandAir siivilleen Helsingistä määränpäänään ensin Islanti lyhyellä välilaskulla ja sen jälkeen John F. Kennedy International Airport in NYC...
Nyt se on siis totta, lentolippu meinaan :). Vielä viisumi ja se oli siinä.

Melkein kaikki kamat on myyty, vaatteita koitan blokkailla ja organisoida eri pinoihin; mukaan, ehkä mukaan, varastoon, lainaan, roskiin, myytäväksi... miten ihmisellä voi olla näin paljon vaatteita? Ja vasta vuosi sitten kävin ne läpi ja heivasin ison kasan. Mutta ei köyhän ole varaa ostaa joka pippaloon uutta kolttua ja vanhoja on vaan jossain säilöttävä ja naisihmisellä vaan on muutama eri värinen talvitakki ja minä nyt satun pitämään pyjamahousuista ja villasukista eli niitä löytyy myös viikon jokaiselle päivälle omat, ja ehkä muutama yli. Ja nyt ei puhuta vielä edes kengistä. Huokaus, ne vasta oma lukunsa ovatkin. Millä ihmeellä osaan päättää mitkä lähtee mukaan? Pakko ottaa talvikenkää eli UGGsit ja peruskenkää syksyyn/kevääseen eli tennareita ja sit lenkkarit salille ja korkkarit parempiin bileisiin ja vaan vaihtoehtoja, niitä täytyy olla. Ja olen päättänyt olla ottamatta kumppareita tai laskettelumonoja, ne vaan on pakko ostaa paikan päältä, painavat liikaa. Mutta koskaan ennen en ole kiinnittänyt huomiota siihen miten paljon Converset painaa! Paljon enemmän kuin vaikka UGGin saapikkaat. Kumi painaa, mutta liian hyviä kenkiä ne ovat tänne jätettäviksi. Ja kaipa pakkaan talvicrocsini ja pitkävartiset saapikkaat. Saisin helpost täytettyä yhden matkalaukun kengillä. Karsiminen siis jatkuu edelleen...

Tänään on vuorossa ensimmäinen monista good-bye-illallisista. Vanhat työkaverit istutaan saman ruokapöydän ääreen ja jutellaan kuulumiset pari kertaa vuodessa yleensä. Joskus useammin. Nyt onkin puhuttavaa, sillä kaksi on lisääntynt viime kevään jälkeen, yksi otti juuri virkavapaata ja muuttaa Tampereelle miehen perässä ja minä lähden Amerikkaan. Seuraava tapaaminen onkin ehkä aika pitkän ajan kuluttua, jos koko sakki meinataan saada paikalle. Elämä kuljettaa kaikkia eri kaupunkeihin, mutta yhteys säilyy. Kirralta aloitettiin yhteinen taival vuonna 2004 ja silloin yksi oli tuore hoitaja ja vielä alle 20v ja minä olin palannut Saudeista ja täyttänyt juuri 30v. Nyt vain yksi on töissä kyseisellä osastolla, mutta yhteys on säilynyt ja se on hienoa. Tätä kaikkea tulen kaipaamaan maailmalla, ystäviä, mutta onneksi on Skype ja internetti, välimatkat lyhenee koko ajan.

Huomenna soitan vielä Tehyyn, kopioin sopparit ja lähetän eteenpäin, soitan palkkatoimistoon ja patistan niitä, sanon kämpän irti, varaan muuttomiehet, vien papereita työkkäriin, varaan haastatteluajan konsulaatista, metsästän banaanilaatikoita ja toivottavasti myyn pari huonekalua... kiirettä siis pitää...

JESH :)!

Homma etenee :). Pomot allekirjoittivat vuorotteluvapaasopparit ja sijainenkin on saatu. Taivaanlahjana ilmestyi entinen työtoveri keikalle ja lupasi samantien tehdä vuoden sijaisuuden eli hii-o-hoi ja siivet alle.
Nyt vaan palkkatoimistosta kun joku ehtisi laittaa 12kk palkkatodistuksen ja muutama allekirjoitus ja paperit eri tahoillensa niin se oli sitten siinä :). Pakko myöntää, että hymy on herkässä.

Banaanilaatikoiden metsästys alkaa/jatkuu todenteolla ja huonekalut on myynnissä. Arkku, sänky ja vitriini ovat jo uudet omistajansa löytäneet, kunhan hakisivat vaan pois ja ruokapöytä, vaatekaappi ja antiikkinen piironki odottavat uutta omistajaansa vielä. Skootteri muuttaa Paimioon ja saa ansaitsemansa eläkekodin, vuokraisännälle pitää muistaa soittaa tässä kuussa ja konsulaatista varata haastatteluaika, jotta saan anottua viisumia ja lennotkin pitäisi muistaa hankkia. Ystävät Amerikassa lähettävät "kutsukirjeitään", joilla todistan etten joudu maksamaan asumisesta ja ensi kuussa voinkin sitten sanoa puhelinsopparin irti sekä laajakaistan ja kotivakuutuksen ja liikennevakuutuksen. Matkavakuutukseen otan jatkoaikaa, koska reissu on yhtäjaksoiselta pituudeltaa >90vrk ja irtainvakuutus kattaa varastossa majailevat tavarani.

Itsekkin ihmettelen välillä miten helposti ja sujuvasti kaikki kuitenkin rullaa, vaikka paperisota onkin melkoinen. Suurin osa ihmisistä suhtautuu iloiseninnokkaasti tähän hommaan. Positiivista kadehdintaa ilmoilla kun jutellaan ja sen ymmärtää. Elämä on valintoja täynnä ja koska olen tehnyt tiettyjä valintoja aiemmin elämässäni pystyn nyt ottamaan vuoden irtioton normi arjesta ja se ei valitettavasti ole monelle mahdollista. Ainakaan tässä mittakaavassa. Mutta ei yksin maailmalla kulkeminen mitenkään hohdokasta ole aina. Asioiden jakaminen tuoreeltaan on aina palkitsevaa ja yksin reissussa olevalle sitä luksusta ei ole tarjolla. On myös itse hoidettava kaikki ongelmat ja järjestelyt mitä eteen tulee ja vaan luotettava itseensä. Joskus jopa asioissa missä ei olisi uskonut luottavansa. Mutta elämä opettaa ja matkailu avartaa. Kliseitä, mutta niin totta.
Ja tänäpäivänä kun on netti, tekstiviestit ja Skype on kaikki aivan vieressä. Joskus mietinkin olisinkohan jäänyt aikoinaan Jenkkeihin jos yhteydenpito ystäviin olisi ollut yhtä helppoa kuin tänään? Silloin piti odottaa viikko kirjeen menoa tai tuloa ja kun soitti kotipuhelimiin niin tuurilla tavoitti jonkun. Tosin kenkälaatikollinen vanhoja kirjeitä vuodelta 1993 on melko hupaisaa ja tunteikasta luettavaa. Silloin oli hiukan eri meininki maailmalla kuin nykyään.

6vkoa ja alkaa loma ja 15.12 on ensimmäinen virallinen Vuorotteluvapaapäivä ja 9.12.2012 asti olen vapaa... niin monella tapaa :)

Halloween month

Vuoden suosikkikuukauteni on startannut; Halloween month. Aika kaivaa kummalliset koristukset esiin, joita olen kantanut matkoilta mukanani. Tämä kuukausi on syynä toiveeseen joskus omistaa talo ja piha. Jos saisin/voisin heittäisin aivan överiksi. Kurpitsavuoret ja kummitukset sekä hämähäkit ja hautakivet tervehtisivät ohikulkijoita sekä vieraisille tulijoita koko kuukauden. Oranssia väriä olisi kuin asuisi appelsiinin sisällä ja kurpitsakaiverrus-partyja pitäisin joka vuosi. Se, että rakastan tätä juhlaa yli kaiken on kummallista, sillä olen ollut sen emämaassa USAssa vain kolme kertaa sen aikaan enkä koskaan valtavissa bileissä. Ehkä sen lapsenomaisuus ja leikkimielisyys vaan saa mielikuvituksen valloilleen, Halloween saa hyvälle tuulelle ja naamiaisethan nyt ovat aina hauskoja.

Ja vaikka vuorotteluvapaa-projekti etenee ja kämpästä on melkein kaikki myytävänä niin silti aion nauttia tästä kuukaudesta ja poltella kynttilöitä lyhdyissäni ja käyttää töissä Halloween-paitaani. Ensi vuonna toivottavasti katselen Halloween-paraatia New Yorkin Villagessa ja jospa joku haluaisi liittyä seuraan?