Oi ihana huhtikuu...

Kohta on kesä ja kärpäset. Nyt kukkii luonto ja koko maailma tuntuu olevan vaaleanvihreä. Ihanaa. Jostain syystä huomaan kevään enemmän kuin aiemmin ja nautin siitä myös enemmän. Ehkä se johtuu stressittömyydestä ehkä vanhenemisesta tai ehkä se tänä vuonna ja täällä vaan on kauniimpi kuin aiemmin? Aivan sama, kaunista ja kiva anyway.

Huhtikuu kääntyy jo lopuilleen, vappu on nurkan takana ja minulla siis 4kk takana tätä “amerikkalaista unelmaa”. Peräti hassua miten aika todella juoksee, vaikka väittävät sen kulkevan samaa tahtia kuin aiemminkin. Lienevät väärässä? 8kk siis vuorotteluvapaata jäljellä ja melkein voisi iskeä paniikki sen loppumisesta jos oikein alan ajattelemaan asiaa. En siis ala. Tulevaisuus on yhä auki ja keskityn sen suunnitteluun vuoden jälkimmäisellä puoliskolla. Nyt nautin vapaudesta, New Yorkista, kirsikankukista, jäätelöstä, uusista Niken lenkkareista, jääkahvista, auringosta ja ihan vaan tästä päivästä.

Lähetin viisuminjatkohakemuksen Texasiin ja odotan jännityksellä miten käy. Pitääkö lentää Suomeen tai riittäisikö Kanada vai saanko puoli vuotta lisää aikaa oleiluun. Kaikki riippuu siitä uskooko käsittelijä selityksiäni etten tosiaankaan tee täällä töitä ja, että aion palata Suomeen joulukuussa. Se jäänkö sinne onkin sitten asia erikseen, mutta sitä ei kysytty J. 290$ se paperikasa maksoi ja shekki kulki FedExillä muun mukana. Miksiköhän juuri tuo summa ja miksiköhän se käsittely yleensäkään maksaa mitään? Leima paperiin tai ei, periaatteessa. Noh, tutkimattomat ovat valtiovallan tiet.

Käytiin sitten Wendyn ja tyttöjen kanssa Manhattanilla. Päivä cityssä oli virkistävä, väsyttävä, jalkoja koetteleva, hauska, kaoottinen ja tapahtumarikas. Ensin Scandinavia House Park Avenuella tarjosi Satutunnin ja kuuntelimme pari tarinaa norjalaisista peikoista ja lauloimme jotain kummallisia lauluja. Tytöt 6v. tykkäsivät ja tarinatäti oli hupaisa pinkissä liehuhameessa ja sävy sävyyn puserossa. Pieni, vanha nainen, enemmän kurttuja kuin ikävuosia ja muistutti itsekkin menninkäistä, mutta hyvä tarinoitsija. Matka jatkuin keväisessä säässä South Street Seaporttiin lounaalle ja meri-ilma tuoksui ja East-River kimmalsi  kun nautimme sangria ja salaattia. Eikä edes paha hinta. 

Staten Island Ferry kulkee ilmaiseksi Vapaudenpatsaan ohitse ja sen näytimme tytöille ennen Times Squarelle “laskeutumista”. Siellä tuhansien ihmisten seassa pujottelimme lelukauppaan ja tytöt kuvauttivat itseään erinäisten hahmojen kanssa, ja me Wendyn kanssa maksoimme ilosta, ja tama oli luultavimmin päivän kohokohta lapsille. Piknik Keskuspuistossa ja katutaiteilijoiden ihailua sekä muun maisemoinnin ja päivämme päättyi israelilaiseen ravintolaan 78^th kadulla. 

Loistava ruoka, se mikä siitä teki israelilaista ei auennut minulle, mutta avian sama. Samaa ruokaa saa palestiinalaisessa tai missä muussa tahansa lähi-idän ihmeessä. Lapset oli melkoisen poikki päivän jälkeen, mutta oli se vaan virkistävää. Mietin ääneen Wendylle, että Manhattanilla minun kuuluisi asua jos rahat riittäisi ja se vaan olisi mahdollista. Central Park, Keskuspuisto, on jotain uskomatonta. Se vihreys ja rauha miljoonakaupungin keskellä on sanoin kuvaamatonta, siellä jopa tuntuu olevan oma valonsa. En yhtään ihmettele, että valokuvaajat rakastaa kyseistä puistoa ja käyttävät sitä kuvissaan paljonkin. Ehkä vielä joskus voin sanoa sen olevan “lähipuistoni”….ehkä….

Kevät on tuonut muistoihin myös Bostonin ja Washington DC:n, esikoulun kevätesityksen, muutamat leffat, Broadway shown Evita, missä Ricky Martin teki upean roolisuorituksen, puutarhahommia, koiravahteilua, aivan upean kirjatrilogian Fifty Shades on Grey, pääsiäisjuhlan sukulaisineen, yökyläilyä ystävillä ja odotusta tulevasta eli Ladyt Landelta, Suomesta, laskeutuu 20.4 New Yorkiin ja mulla alkaa loman loma

Wahlburgers Bostonissa

Kim ja yöllinen Times Square

Olen varannut auton, tutkinut reittejä ja laskenut kilometrejä, varannut hotelleja ja sähköpostittanut erinäisiin kohteisiin kysellen hintoja, Googlannut lautta-aikatauluja ja tilannut matkaoppaita netistä. Olen odotusta täynnä, intoa piukassa ja hymy on herkässä kun Skypetämme. Uskomattoman ihanaa, että joku viitsii tulla tänne asti tervehtimään ja vieläpä kahdeksi viikoksi. Suuntaamme etelään ilman suurempia suunnitelmia ja katsomme mitä tama maa tarjoaa ja siitä sitten lisää seuraavalla kerralla… nyt hyvää yötä J!

Yhden aikakauden loppu....

Aurinkoinen kevätpäivä kääntyi iltaan Chappaqua, New Yorkissa 25.3.2012, kun suru-uutinen tavoitti meidät tekstiviestin välityksellä ennen päätymistä lööppeihin; Herbert “Bert” Sugar oli kuollut. Suuri persoona hävisi viimeisen ottelunsa, ja vieläpä itseään keuhkosyöpää vastaan. 

Bert oli 75-vuotias kuollessaan, kahden lapsen isä ja neljän lapsenlapsen isoisä, avioliitto Suzien kanssa kesti yli 50-vuotta ja siihen mahtui takuulla melkoisesti kaikkea mitä ikinä maa päällään kantaa. Bert oli tunnettu lähes astronomisesta tietomäärästään koskien urheilua, varsinkin nyrkkeilyn ja baseballin saralla. Hänet näki usein Chappaquassa kävelemässä hattu päässään ja aina jättimäinen sikari suupielessä. Bert oli ainut, joka yhä poltti sikariaan paikoissa, missä muille se ei ollut sallittua ja jos sikari ei palanut se roikkui silti suupielessä. Ihmiset yrittivät saada Bertin sanattomaksi kysymyksillä urheilusta ja mies oli kuin tietosanakirja joka ikinen kerta.  Persoona täytti tilan kuin tilan tarinoillaan, huumorillaan ja vain olemalla oma itsensä.

Alunperin lakimieheksi opiskellut mies koki haluavansa kirjoittaa ja julkaisikin eläessään yli 80 kirjaa ja suurin osa käsitteli urheilua. Lakimiehen ura jäi kauaksi taakse, kun nyrkkeilyn maailma nielaisi miehen ja kirjoja alkoi ilmestymään sekä tv-ja elokuvaesiintymisiä kerääntyi. Aina viski-lasi kädessä, sikari suussa ja hattu päässä sekä kertomassa uskomattomia ja hauskoja tarinoita. Bert sparrasi itseään Muhammed Alia aikoinaan ja oli ylpeä pääsystään nyrkkeilyn Hall of Fameen. Kaikesta matkustelusta, mailman tähdistä ja bling-blingistä huolimatta tärkeintä Bertille olivat lapsenlapset, aina löytyi aikaa heille ja isoisän kuolema onkin kaikkein rankinta näille neljälle teinille tällä hetkellä. Poissa on “grandpa” ja hänen “unconditional love”.

Bert Sugar ja Muhammed Ali

Koko viikon ennen hautajaisia Sugar-family järjesteli megahautajaisia ja kaikki isot lehdet ja tv-kanavat ilmoittivat kuolemasta ja julkaisivat tarinoita ja kuvia. Suzie ja Bert olivat osa Chappaquan First Congregational kirkkoa ja siellä hautajaisetkin oli päätetty pitää. Jennifer, tytär, laittoi meille ystäville ja kirkon jäsenille sähköpostia pyytäen apua pienten purtavien tuonnissa. Koko seurakunta ja kaikki paikalliset ravintolat lähettivät pieniä voileipiä, bageleita, vihannes- ja hedelmätarjottimia, juustoja, keksejä, pikkuleipiä, kakkuja, browniseja, muffinsseja, wrappeja ja vapaaehtoisia ilmoittautui keittiöhommiin sekä koristelutoimikuntaan ja kukka-asetelmat lahjoitettiin kirkkoon sekä paikallinen poliisi ilmoitti vartioivansa Bert Sugarin taloa hautajaisten aikana, sillä hautajaiset olivat julkisesti tiedossa oleva tilaisuus ja aina löytyy konnia, jotka iskevät kun tietävät talojen olevan tyhjillään. Puna-ja valkoviiniä sekä olutta oli tarjolla sekä baarimikko sitä varten. Ihanan kylmä, raikas valkoviini virkisti kurkkua seremonian jälkeen ja kun ihmettelin iloisen yllättyneenä miten tarjolla oli kyseisiä tuotteita sain kovin ihmettelevän vastauksen, ettei kukaan täällä ole koskaan ollut hautajaisissa missä EI tarjottaisi viiniä ja/tai olutta. Eli näin täällä ja täytyy sanoa, että tama tapa on huomattavasti parempi kuin Suomen jäykät itkujuhlat adresseineen ja kuluneine virsineen.

Kirkko pursui ystäviä ja sukulaisia mustissa puvuissaan ja yli 200 ihmistä istui tunnin verran nenäliinat käsissään. Ulkona satoi ja sade valui kyynelten lailla kirkon ikkunoita pitkin, mutta tunnelma oli lämmin ja valoisa. Hautajaisseremoniassa pidettiin puheet ja laulettiin vainajan suosikkivirret sekä soitettiin suosikkimusiikkia trumpetilla, pappi puhui kauniisti samoin kuin Bertin veli, poika, serkku, työtoveri sekä lapsuudenystävä. Kirkko raikui naurusta ja taputimme hyville tarinoille tarinankertojasta ja aina välillä pyyhimme kyyneleitä liikutuksesta. Bertin tuhkat olivat kauniissa puisessa laatikossa alttarin edessä, sen päällä suosikkihattu sekä iso sikari ja punaiset nyrkkeilyhanskat vieressä. Bert itse oli toivonut, että hautajaisissa “olisi hyvä meininki” ja se siellä totisesti oli. Aivan turha kunnioittaa iloista ihmistä, joka oli elämääkin suurempi persoona ja aina hymy huulilla ja vitsit mielessä, jollain itkujuhlilla. Mahdolliset lahjoitukset pyydettiin ohjaamaan Bertin haluamille tahoille urheiluun ja lääketieteeseen ja loput tuli ruoan ja kukkien muodossa. Kuka haluaa raahata kotiin pölyttymään adresseja tai miksi pitäisi istua epämukavissa tuoleissa kyyneleitä pyyhkien, kun vaihtoehtona on ns.”seisomatilaisuus”, paljon ruokaa, juomaa ja vainajan tuntemia ihmisiä, jotka voivat vapaasti seurustella ja kertoa tarinoita sekä nauraa ja itkeä ihan sen mukaan miltä tuntuu. Taustalla pyöri slide-show Bertistä ja seinillä oli valokuvia ja muistoesineitä elämän varrelta ja tällä tavalla vainajan suku ei joudu kustantamaan ruokaa ja kutsu voi olla vapaa kaikille.

Bert Sugar eli täysillä alusta loppuun. Kunnioitti vastustajiaan ja kanssaihmisiä ja toteutti unelmiaan ja haaveitaan sekä otti riskejä, mutta ei katunut mitään. Sillä mentaliteetillä kun itsekkin osaisi luovia läpi elämän niin kuka tietää mitä kaikkea sitä löytäisikään mailman turuilta…

Kymmenen kellonkilahdusta viimeisteli hautajaiset ja kylmät väreet nosti ihon kananlihalle, Bert saatettiin sadoin ajatuksin viimeiselle matkalleen korkeampaan “Hall of Fameen”.