Kiitospäivä 2011

Sataa, sataa, sataa....aina vaan sataa. Marraskuus näyttää taas tänäkin vuonna kaiken ankeutensa. Tuuli hakkaa parveketta ja sähkövalot on ainut tapa löytää edes huoneesta toiseen. Jos ei olisi tätä muuttorumbaaa niin nauttisin kynttilöistä ja sohvasta, kuumentaisin glögiä ja uppoutuisin elokuvien maailmaan. 47m2 on kaaoksessa, hallitussa sellaisessa omasta mielestäni, mutta ei se varmasti muista siltä näytä. Lattioilla on kasoja, puusohvalla on kasoja, banaanilaatikkopinot kasvaa seinustoilla, Ikea-kassit täyttyy ja jatkaa matkaansa eri puolille kaupunkia, takapihan roskis nielee määrättömästi tavaraa ja vielä olis hommaa, ja paljon. Ja jatkan kohta, nyt teki mieli kirjoittaa enkä viitsi stressata asioista joille en mitään voi, kuten Halla-verkon alassaantia. Eiköhän se jotenkin järjesty...

Tänään on Kiitospäivä, Thanksgiving, USA:ssa. Viime vuonna tänään oli Seattlessa ja haistelin paistuvaa kalkkunaa, pilkoin vihanneksia, soseutin puolukoita ja katoin pöytää tusinalle ihmisiä. Viisi erilaista piirakkaa paistui jälkiruoaksi ja hain kaupasta vaniljajäätelöä gallona tolkulla, muutama lasi viiniä pitkin päivää ja illalla iso kasa erilaisia ihmisiä saman katon alla. Lämpöä, läheisyyttä ja ystäviä, ei sääntöjä siitä kuka saa juhlia yhdessä ja kuka ei, tärkeintä on ihmiset, ei verisukulaisuus. Siinä yksi syy miksi viihdyn Yhdysvalloissa, ihmiset ovat avoimempia ja vieraanvaraisempia. Jos joku ystävistä on yksin Kiitospäivänä tai jouluna niin kutsu mukaan tulee takuulla. Käsite "Perhe" on joustavampi ja empaattisuus on laajempi käsite, jos joku on läheinen muinakin päivinä ja osa elämää niin miksei juhlapyhinä? Ja jos jollakulla on ystävä vierailemassa niin mukaan vaan, aina voi kattaa yhden lautasen lisää eikä kenenkään tarvitse olla yksin. Ihankuin kenelläkään loppuisi ruoka jouluna jos syöjiä onkin yksi enemmän! Ja eikö joulun kuulu olla aikaa, joka vietetään läheisten kanssa nauttien kiireettömyydestä ja ajasta yhdessä? Miksi siis Suomessa pitää olla sukulainen, piti niistä tai ei, tai sitten saat olla yksin, vaikka 364 päivää vuodessa olisitkin tervetullut, mutta annas olla jos on Jouluaatto niin ihmisten vieraanvaraisuus loppuu siihen. Miksi?

Ylihuomenna tulee muuttoauto ja ystävät, kaikki pitäisi olla siihen mennessä laatikoissa ja sunnuntaina tulen vielä siivoamaan asunnon ja jätän avaimet pöydälle. Osoitteenmuutos on tehty, kortit haettu ja kirjoittamista vailla, jääkaappi lähti äsken Mynämäkeen ja ruoat asuu parvekkeella pari päivää, sänky lähti eilen, nukun siis sohvalla, kukat on kaikki viety, PlayStation2 ja pelit myin alakerran peliliikkeeseen, CD-levyt menee divariin huomenna, vaatteet mahtui kasseihin ja sortteeraan ne ensi viikon jälkeen, kun selviää kuinka pitkän viisumin sain. Maanantaina ajan Helsinkiin haastatteluun ja jatkan Laukaaseen sukuloimaan koko viikoksi, tiistaina pistäydytään kummitädin kanssa Tuurissa, ihan uteliaisuuttani, ja loppuviikolla suuntana on Tampere. Nyt on pientä stressiä kaikesta tekemättömästä vielä, mutta lauantaina toivottavasti helpottaa. Muutama lasi punaviiniä luultavimmin kuluu hyvässä seurassa ja ehkä silloin käsitän reissun olevan todellisuutta.

"Jokin ei ole niin kuin kuuluisi.

Ihmiseni ei kulje poikki lattian missä se kulki ennen.

Se on jättänyt minut joillekin muille

Joudun odottamaan

Mutta vain kunnes joku tulee takaisin

Siihen asti olen juhlallisen yksin!"

and I'm free...

Toinen lomapäivä menossa ja 4 viikon päästä alkaa vihdoin se odotettu Vuorotteluvapaa :). Yövuorot sujahtivat vauhdilla ja viimeinen niistä kului lähinnä leipoessa potilaiden välissä. Joulutorttuja ja sämpylöitä työkavereille sekä popcorneja ja pipareita ja hiukan maailman parasta guocamoleani, niistä oli viimeinen työvuoro Turun Kaupungille tehty. Kaapin tyhjennys, kamat mukaan ja avain seuraavalle ja se oli siinä. Lähes 14v sitten1997 jouluna tulin vastavalmistuneena sairaanhoitajana Turkuun ja koska TYKS ei kelpuuttanut listoilleen kuin turkulaisia opiskelijoita niin astelin kaupungin sijaishankintaan ja aloitin työt. Paljon mahtuu vuosiin näihin ja lähinnä uskomattomia ja positiivisia muistoja. Satoja työkavereita, monta kahvihuonetta, useita pomoja, valvottuja öitä ja aamuherätyksiä, ylitöitä ja vain yksi vapaa joulu, tuhansia potilaita ja omaisia sekä uusia ystäviä yhden ihmiselämän verran. Virheitä on taskussa monta, mutta vielä enemmän uuden oppimista ja tieto-taitoa, jota ei kirjoista saa. Nyt on aika hetken tehdä jotain aivan muuta. Lähden etsimään, muun muassa, kadottamaani iloa tähän ammattiin ja jos sen löydän niin palaan takaisin.

Eilen saaristomerellä risteili iloinen työporukka. 40 ihmistä muisteli menneitä ja haikeana käänsi uuden sivun, mutta päälimmäiseksi kaikille varmasti jäi mieleen ilo ja nauru sekä yhteenkuuluvuus, joka meillä oli. Joukosta oli monta ihanaa työteveria poissa, joiden olisi suonut olevan mukana, mutta valehtelisin jos väittäisin etten henkilökohtaisesti olisi iloinnut yhden ilkeyden ruumiillistuman puuttumista. Eikä kukaan muukaan sitä kaivannut tai muistanut. Nyt olimme yhtä suurta perhettä, koska kenelläkään ei ollut tarvetta olla keskipisteenä kehumassa itseään ja haukkumassa muita. Olen yltiökiitollinen ihanista ystävistäni ja kannan montaa hetkeä ja tarinaa sisimmässäni olen sitten missä tahansa tulevaisuudessa. Kuvaaminen on minun tapani muistella asioita ja kamera sai laulaa eilenkin. Väsynyt, mutta onnellinen matkustaja on tänään lähinnä nukkunut ja huomenna on päivä, ja voimat, uusia jälleen :).

Tänään varasin vihdoin haastatteluajan konsulaattiin. Ma 28.11 klo 9:10 ilmoittaudun Kaisaniemenkadulla Helsingissä ja yritän vakuuttaa haastattelijan myöntämään suoraan 12kk viisumin. Matka jatkuu siitä sukuloimaan Keski-Suomeen ja sen jlk onkin viimeinen viikko jäljellä. Käsittämättömän nopeasti aika juoksee. Kahden vkon kuluttua on joulukuu ja ensi viikolla on jo Kiitospäivä USA:ssa. Pitänee muistaa soittaa sinne silloin...Huomenna pakkaan ja pakkaan ja pakkaan ja näen jälleen ystävän ja yritän opetella tajuamaan se tosiasia ettei minun tarvitse mennä töihin pitkääään aikaan :).

Vähiin käy...

...ennen kuin loppuu!

Kolme yövuoro edessä. Viimeiset kolme. Maanantaiaamu kun koittaa voipi askel olla melkoisen kevyt :). Uskomaton fiilis toisaalta. Kun 100% tekee töitä 15v putkeen ja vasta viime vuosina tottuen edes kesälomiin niin vapaa-ajattelijan rooliin sukeltaminen ei ihan simppeliä ole. Takuulla vapauttavaa alkuun ja jossain vaiheessa liiankin tyhjä olo ja kaipuu työelämään iskee, mutta jospa sitä oppisi antamaan itselle aikaa ja tyytyisi vähempään vauhtiin ja olisi onnellinen elämän verkkaisuudesta.  Tai löytäisi uuden tahdin kokonaan. Kuka tietää, vain aika näyttää mihin suuntaan tie vie.

Kovasti ihmiset kyselee joko jännittää tai onko surullinen olo tai perhosia vatsassa ja enkö ikävöi Suomeen ja ystäviä? Takuulla ikävöin, ja paljon. Se reissaamisessa onkin pahinta. Ikävä sinne missä ei ole. Olen lähtenyt maailmalle niin monta kertaa, ettei tämä ole enää jännittävää ja uutta sekä ihmeellistä. Se ei tarkoita silti, että olisin tunteeton asialle, mutta osaan suhtautua siihen vaan niin kovin rauhallisesti. Pakkaan aina vasta viime hetkellä, hoidan passin ja viisumin sekä rahanvaihdon päivää ennen kuntoon, lataan kamerat ja kännyn sekä muun eletroniikan aivan viime minuuttiin, huolehdin villasukista enemmän kuin takista ja kun bussi kaartaa Helsingin moottoritielle iskee haikeus. Ahmin tällä hetkellä päivittäin maisemia silmilläni ja tallennan niitä jonnekkin aivojen taakse. Kyllä minä Suomea rakastan, se on kotimaa ja tulee aina olemaan. Joskus vaan on niin ettei voi asua siellä missä järjellä katsottuna pitäisi tai kuuluisi. Se olisikin helppoa jos niin olisi. Ihminen, joka ei kaipaa mitään on takuulla onnellisin. Se kenellä on kaikki mitä tarvitsee ympärillään toivottavasti ymmärtää nauttia siitä harvinaisuudesta, ja täysillä!

Ja mitä ikävään Hallaa kohtaan tulee niin se onkin asia erikseen. Se on minun kissani ja nauttii minun seurasta vähintään yhtä paljon kuin minä sen. Onnekseni olen saanut kasvatettua tasapainoisen ja sopeutuvan kissan eikä sitä ole vaikea hoitaa jos en ole paikalla. Halla ehkä ikävöi, mutta tärkeintä on, että se muistaa. Ei kissalla ole ajantajua, ja se muistaa tapamme vuodenkin kuluttua ja sopeutuu jälleen uuteen. Ikävä olisi varmasti pahempi jos en tietäisi missä se on ja jos epäilisin sen kärsivän. Ei sillä ole huonot oltavat, erilaiset, mutta ei huonot. Ja jos jotain sattuu kun olen poissa niin sille kai en mitään voi? Eläinlääkäriin se pääsee ja tulee hoidettua ja sillä vaan on niin hyvä luonne ettei kärsi paikanvaihdoksista yhtään. Eikä se vieraassa paikassa ole, päinvastoin. Laskee lintuja ja katsoo telkkaria, syö sydäntä ja kalkkunaa sekä punaista viiliä, ulkoilee puutarhassa ja nukkuu lonkan päällä sekä jaloissa. Viettää siis oivallista kissanelämää niin sanotusti. Ja kyllä me Skypetetään, siihen se on tottunut jo :D

Tänään vuorossa vaatteiden lajittelua, kahvittelua ystävien kanssa ja yövuoro. Lievää kurkkukipua ja tukkoisuutta ilmassa, taistelen siis tautia vastaan. Aikaa sairastamiselle ei just nyt olisi, mutta "what happens, happens for a reason"...

Marraskuussa jo...

Tänään sain vihdoin oikean kokoisen passikuvan itsestäni kaikilla ihmestandardeilla ja yritin täyttää viisumihakemusta. Ja Shit-Fuck-of-course serveri tökkii. Noh, puoleen väliin sain täytettyä ja sit stoppas. Onneksi se tallentuu ja sitä voi jatkaa, mutta nyt olis ollut hyvä "draivi" sen tekemiseen. Muistaakseni viimeksi, kun kyseistä turistiviisumia anoin sitä ei tehty netissä. Soitin vain haastatteluajan ja printtasin hakemuksen ja täytin ja ilmestyin Katajanokalle Helsinkiin aamuvarhaisella ja iltapäivällä sain viisumini. Haastattelija aloitti englannilla kyselyn, mutta vaihtoi suomeen jossain kohtaa, kun totesi ettei mulla ole hankaluutta kummassakaan kielessä ja vaikutti tuntevansa olonsa epämukavaksi. Nyt ainoa vaihtoehto on täyttää se netissä ja tarttee listata kaikki USA:ssa käynnit viimeisen 5 vuoden ajalta. Huh, kuka niitä nyt enää muistaa? Hakemus on moniosainen ja vaatii tarkkuutta ettei se veny sen vuoksi etten ole täyttänyt jotain kohtaa. Yritän saada haastattelun muuton jälkeiseen maanantaihin niin voisin ajaa Helsingin kautta Laukaaseen. Katsotaan miten käy...

Halloweenia edeltävä viikonloppu oli päännollausviikonloppu. Perjantaista sunnuntaihin Päijänteen hiljaisuudessa, hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka ei hauku tai arvostele, kuuma sauna ja palju sekä unta. Taivas. Se fiilis kun ympärillä avautuu hiljaisuus, joka jatkuu ja jatkuu. Järven selkä hehkuu silmien edessä ja taivaanrannassa näkyy hentona kaupungin silhuetti. Aurinko kultasi vastarannan harjun ja leikki vedessä, se lämmitti yllättävän paljon vuodenaikaan nähden ja muistutti vielä hetken menneestä kesästä ja sen lämmöstä. Luonto valmistautuu talveen ja lumeen, se poistaa kaikki värit varastoon jakaakseen niitä taas keväällä. Tavallaan luonto siis sisustaa joka vuosi muutamaan kertaan ja omaa jakautuneen persoonallisuuden tai muistuttaa suurta, onnellista ja outoa perhettä. Eri värimaailma, eri tunnelma, eri hahmo.
Talvella luonto on asiallinen, pedantti, kylmä ja mustavalkoinen, se hoitaa omat asiansa eikä halua tulla häirityksi. Se on tavallaan pomo tai perheen pää. Keväällä taas elämme kuin koko maailma olisi yhtä pastellisävyistä lastenhuonetta, karusellihevosten pyöriessä ja lasten naurun kantautuessa kaikkialta korviin. Se saa iloiseksi ja sosiaaliseksi jälleen. Se muistuttaa väreillään ja kuplivuudellaan lasta ja tuo toivon tullessaan. Kesämme on hienostunut, lämmin ja vieraanvarainen. On kuin asuisimme salaisessa puutarhassa tai ajanpatinoimassa sukukartanossa, jonka jokaisen kulman ja sopen tunnemme, se on ennalta-arvattava, mutta turvallinen ja aina yhtä odotettu. Neljäntenä perheeseen liittyy syksy. Porukan musta lammas, väripilkku, taiteilijaluonne.  Arvaamaton, jännittävä, kapinoiva, mutta uskollinen ja joka liian usein vaan on väärässä paikassa väärään aikaan. Syksyä ei muista arvostaa ennenkuin se jää kiinni kolttosistaan ja joutuu vajaan vuolemaan puu-ukkoja rangaistukseksi ja on taas poissa silmistä koko pitkän talven. Neljä vuodenaikaa on jotain mitä olen aina rakastanut, lempparia on hankala sanoa, on aina ollut ja tavallaan se mitä eletään on se paras, mutta jossain kohtaa odottaa seuraavaa täysin malttamattomana. Vuodenajat antaa energiaa ja rytmittää elämää ja olisikin luultavimmin vaikea sopeutua asumaan pelkässä kesässä tai talvessa. Onneksi ei tarvitse.

                                              
Seitsemän työvuoroa odottaa tekijäänsä ja sen jälkeen alkaa VAPAUS :). Halla muutti jo äitille ja nauttii lintujen laskemisesta päivittäin. Siellä on portaat mitä juosta yläkerrasta alas ja taas takaisin ja lähes kokoaikainen seura. Minulla huonekalut käy vähiin, sänky odottaa vielä hakijaa samoin kuin pari pienempää tavaraa. Kirpputori on saanut osansa ja roskis osansa, astianpesukone löysi ilahtuneen kodin ja pesukone jatkaa pyörimistään muualla. Mieli on hyvä ja vapautunut ja stressi toivottavasti hellittää työpaikan risteilyn jälkeen. Siihen pitäisi tämän kaiken keskellä jaksaa vielä keskittyä. Good-Bye-dinnereitä on pari jo ollut ja muutama olisi vielä edessä, onneksi on Skype ja koko vuosi aikaa keksittyä ihan mihin vain mikä kivalta tuntuu. Ikävä tulee taatusti ihmisiä ja jopa paikkoja, mutta kaikkea ei vaan voi saada ja nyt valinnat on nämä. Katsotaan missä ollaan vuoden kuluttua tänään...??+