Tänään oli ensimmäinen pakkasaamu. Nollassa kai se enimmäkseen mittari oli, mutta keskustan ulkopuolella taatusti elohopea laski miinukselle. Talvi tulee, halusimme tai emme. Skootteri käynnistyi edelleen kauniisti ja kuiva maa auttoi pysymään pystyssä jopa kurveissa. Nahkahanskojen päälle on pakko vetää villaista ja leuka peittää viimassa lyhyelläkin matkalla. Huomenna koittaa katkeransuloinen päivä, ajan rakkaan Squabin uuteen kotiinsa Paimioon ja luovutan avaimet. Viimeinen ajo syksyisessä maisemassa ja onneksi luvassa on aurinkoa ja vain kevyttä tuulta. Skootterin myynti on omalla tavallaan paljon hankalampaa kuin antiikkimööpeleiden ja vaikka se merkitseekin, että vuorotteluvapaa ja reissu ovat taas askeleen lähempänä todellisuutta, niin skootteriin yhdistyy omanlainen vapaus ja itsenäisyys ja se on ollut tärkeä osa minua viimeiset 6 vuotta. Siitä luopuminen tekee lähdöstä paljon todellisempaa kuin myös liikkumisesta hankalampaa tämän loppuajan Suomessa. Mutta yöpakkaset asettavat rajan aamuajoille eikä kaatosadekkaan innosta satulaan nousemaan.
"Kaikella on aikansa, ja aikansa joka asialla..." ja nyt on aika luopua moottoroidusta ystävästä ja kääntää uusi sivu loppuvuoteen.
4 vkoa töitä jäljellä. Uskomatonta, mutta totta. 5 yövuoroa, muutama ilta ja aamu ja se oli siinä. Odotan, että saan tyhjentää kaappini ja luovuttaa avaimet ja sulkea toimiston oven viimeistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Ikävä tulee monia ihmisiä, mutta on myös muutama joiden näkemistä en toivo enää koskaan. Se muutaman ihmisen perusnegatiivisuus, tekopirteys ja kateus saa jäädä myös niiden ovien taakse ja toivottavasti vuoden kuluttua myös työpaikalla puhaltavat raikkaat tuulet.
Korkojen kera ja Vappu & Jenni pyörii telkkarissa parhaillaan, Halla kehrää lonkan päällä, kynttilät luo kuvioita seinille ja Turun ylle on laskeutunut lokakuun pimeys. Laitoin juurikin äsken vuokraisännälle irtisanoutumisilmoituksen. Huh. Nyt se on todellistakin todellisempaa. Brahenkatu 10 A kätkee monia tarinoita sisäänsä. Yläkerran vanha herra sinnittelee COPD:nsä kanssa yhä, naapurin teinipari opettelee yhteiseloa ensimmäistä kertaa ja alakerran koiravanhusta ei ole näkynyt enää pitkään aikaan ja se merkinnee vain yhtä asiaa; me kaikki lähdemme täältä,kuka minnekkin. Käytävässä tuoksui taas tänään aasialainen keittiö ja ylimmän kerroksen etelä-eurooppalaiset opiskelijapojat ovat aina yhtä iloisia ja kohteliaita kun heitä tapaa hississä. Joku saa tästä kivan kämpän elää ja olla. Koskaan ei ole täysin hiljaista, mutta siitä tietää vain olevansa elossa ja osa Turkua. Aurajoki jäätyy hiljalleen ja Tuomiokirkon kellojen soitanta kantautuu kirkkaampana tällekkin puolen jokea, jos sitä osaa kuunnella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti