Jäähyväiset Tivolille

Jep jee ja mistäköhän aloittais…?

Ensin loppui “jenkkivuosi” ja vuorotteluvapaa, sitten pääsi Suomeen ja loppumattomaan lumituiskuun sekä pakkaseen ja 10.1.2013 Finnair kuljetti uuteen maahan jälleen kerran ja löysin itseni eilen kymmenen vuoden tauon jälkeen Arabian niemimaalta, mutta nyt sen itä- tai ehkä koilliskulmalta. Paljon mahtuu muutamaan viikkoon sen voin sanoa tässä kohtaa.

Jäähyväiset uudelle mantereelle olivat haikeat, mutta ehkä olen jo niin tottunut lähtemään, ettei se enää tunnu samalla lailla lopulliselta kuin nuorempana. Tiedän palaavani New Yorkiin ja Chappaquaan viimeistään ensi kesänä, vaikkakin ehkä vaan käymään, mutta ei mun ja Amerikan viimeistä lukua ole vielä kirjoitettu. Siltä tuntuu ainakin nyt.

Mia 6v. (huomenna 12.1 tosin jo 7v) ja Chase 13v surivat eniten lähtöäni, lapsille vuosi on pitkä aika ja siihen ehti jo tottua, että majailin alakerrassa, mutta muistot elää ja Skype pelittää ja toisaalta lasten maailmassa tapahtuu niin paljon ja niin äkkiä, että kesä koittaa ihan kohta ja nähdään taas. New York on mulle koti ja kaipaan sieltä paljon asioita ja tunnelmaa, siellä on ihmisen helppo olla ja sulautua joukkoon, mutta silti olla suomalaisena riittävän erilainen, jotta erottuu edukseen. Suomi tuntui marraskuun viimeisenä päivänä lähinnä tutulta lapsuudenkodilta, jonne olin tullut vierailemaan pitkän ajan jälkeen. Kaikki oli tavallaan tuttua, mutta ei kuitenkaan. Ihmiset näytti ja kuulosti samalta kuin aina ennenkin, mutta itellä olo ettei aivan ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan oli vahvasti läsnä ajoittain.

Paljon tuli nähtyä ystäviä ja sukulaisia, joulua valmisteltiin ja kävin allekirjoittamassa virkavapaa-anomukseni töissä ennen vuorotteluvapaan loppumista edes ja jotenkin se vaan tuntui, ja tuntuu yhä, oikealta ratkaisulta vaikkei tulevaisuus olekaan aivan selkeänä edessä vielä. Mutta pakko luottaa siihen, että elämä kantaa ja kaikella on tarkoituksensa.

Halla-neiti 6v

Töihin palasin 10.12.2012 ja vaikka potilaat olikin samoja niin muuten kaikki olikin sitten muuttunut vuodessa. Uusi potilasohjelma, uudet lääkärit, paljon uusia työlavereita, uudet tiiminimet, potilastilojen ja muiden huoneiden käyttötarkoituksen muuttuminen, kaikki-pitää-hoitaa-ketään-ei-saa-käännyttää-periaate oli vallalla myös vaikka päivystyksessä edelleen oltiinkin, uusi pomo ja pomon pomo, uudet sähköpostit, uusi vartija, uudet ajat ulkokuntalaisille tulla sisään, uusi ajattelumalli johtotasolla eli ensin tulee raha ja vasta sitten potilas, koska muuten ei tule tulosta jne.jne. Paljon siis uutta ja ei kylläkään kaikki huonoja muutoksia, mutta pari tuntia siinä meni ennenkuin pää hoksasi missä mentiin. Verinäytettä ottaessani ensimmäisen kerran tuli Déjà vu-olo, tuntui että kädet toimii automaatio-ohjauksella ja se todella oli kuin pyörällä ajoa, oikeesti. Koin lähes ruumiistairtoamisolon, kun seurasin “sivusta” miten kädet vaan toimi ja en edes epäillyt ettenkö olisi asiaa osannut niin alitajunnasta se asia tuli. Ehkä ihminen siis oppisi tekemään mitä tahansa jos sen ensin toistaisi tuhansia kertoja peräkkäin presiis samalla lailla vuodesta toiseen? Paitsi syömään selleriä tai lipeäkalaa tietty ;)!

Tunnelma töissä oli leppoisa. Samoista asioista valittivat edelleen samat ihmiset ja jopa uudet lääkärit olivat hiffanneet vuodessa tiettyjen hoitajien “ominaispiirteet” ja heittivät sutkautuksia ajoittain. Kiirettä oli ja ei ollut niinkuin päivystystyöhön kuuluu ja  kolme viikkoa hurahti hetkessä ja niin oli uuden vuoden aatto ja viimeinen työvuoroni. Lyhennyksestä johtuen sain tai jouduin pukuhuoneille yksin ja siellä asia jotenkin konkretisoitui. Se että urani sillä mäellä ja niissä huoneissa on lopullisesti ohi. Kaikki nämä lähes 8vuotta olen kulkenut samoja käytäviä, availlut samoja ovia ja tuijottanut samoja kylttejä seinissä. Lastauslaiturilla on joka aamu ollut sama kauhea pakokaasun krääsä, kun kolmen R:n (RRR= ruoka, roska, ruumiit) miehet ovat lastanneet ruokakärryjä autoonsa sammuttamatta moottoreita siksi ajaksi, samassa paikassa on edelleen tuhkakuppi ja yhtä huonosti ulko-ovi menee kiinni kuin vuonna 2004. Alakäytävässä on yhä sulassa sekasotkussa polkupyöriä, lankkuja ja työvaatekärryjä, yhtä kovaa joka kesä uudet kesäpojat ajaa ruokakärryjen vetäjää mutkissa ja joka vuosi siitä asiasta valitetaan. Tiettynä päivänä käytävässä haisee Vatkuli ja tiettynä patologia, yksi käytävä vie hullujen huoneelle ja toinen ruumishuoneelle, jonkun mielestä ehkä “aivan sama asia”, mutta on niissa edes ilmansuunnallinen ero. Raput yläkertaan on kaikki nämä vuodet olleet yhtä pölyiset ja huonosti siivotut ja apteekkiin vievästä ovesta tulee aina ajoittain sama säikähtäneen näköinen nainen, joka tervehtii ja pitää hetken ovea auki, kunnes toteaa, että me vihreisiin-värikkäisiin-kuka-mihinkin-väriin-pukeutuneet hoitajat kiivetään vielä kerros ylöspäin, vuodesta toiseen. Hallinnon jakkupuvut hymyilevät yhä samaa väkinäistä hymyään toivottaessaan huomenta meille “rahvaille” ja vuodesta toiseen, aina samassa T-risteyksessä alakäytävällä hymyilen sille yhdelle kameralle ajetellen, että juur nyt se Koskinen tai Kekkonen tai Jokela katsoo juur siihen kameraan ja kommentoi jos en “viitsinyt edes hymyillä”. Samasta syystä moikkaan aina muillekkin alakerran kameroille kävelen sitten siellä tai pyöräilen ajan säästämiseksi pesulan ovelle ja sieltä suoraan Citymarkettiin. Noh, silloin 31.12 mietin kun suljin pukuhuoneen oven, että paljon on nähty ja tehty ja opittu, mutta seuraavan kerran kun ja jos päivystyksen oven avaan on se uudessa T-sairaalassa ja käytävät on toiset. Haikeutta leijaili ilmassa kun astelin yksin sateeseen, mutta eiköhän niitä käytäviä ole kuluttaneet muutama muukin sairaanhoitaja jo ennen minua ja paljon tulee kuluttamaan minun jälkeenkin, mutta tähän päättyi tama sivu urasta ja elämästä ja astelin uutta kohden ehkä enemmillä tahoilla kuin silloin tiesinkään…