Edelliseen postaukseen viitaten kaipaan hiukan selvitystä oman pääni sisällä. Sitä missä olen nyt ja minne suuntaan seuraavaksi. Ja kenties miksi, jos tiedän...
Vuosi sitten valmistelin matkaa tälle puolen Atlanttia, myin ja lahjoitin omaisuuttani ja pakkasin elämäni banaanilaatikoihin ja edessä oli suuri tuntematon. Nyt se vuosi alkaa olla takana ja uskomattoman nopeasti on aika mennyt. Arkea se täälläkin on ollut, ehkä vain erilaista kuin ennen. Ison osan ajasta olin täällä New Yorkissa ja elelin lähiöelämää. Lapsia, perheitä, koiria, pyykkejä, päivällisiä, koulujuhlia, ruokaostoksia, yökyläilyjä, kotiläksyjä, leffailtoja, lautapelejä ja kotimanikyyrejä sekä hiusmallina oloa kun 6vee leikki kampaajaa. Nämä lapset on rakkaita ja ah, niin rasittavia. Elämä on ehdottomasti helpompaa ilman lapsia enkä edelleenkään ottaisi ihan kenen lapsia vaan. Mia ja Chase tietää että mun kanssa on turha neuvotella jos ei pidä omaa osuuttaan sovitusta. Mun nenille ei hypitä eikä lapset pyöritä arkea ja/tai tee sääntöjä vaan ne tekee mitä aikuiset käskee :). Mutta on meillä ollut hauskaa ja ikävä tulee olemaan molemminpuolinen.
Ystävät täällä ovat tulleet läheisimmiksi ja onkin tosi vaikea sanoa "Bye" ens viikolla. Vihaan pakkaamista tällä kertaa, sillä en halua lähteä. En halua Suomen harmauteen tai sateisiin, en kaipaa muuta kuin ihmisiä ja ruisleipää :) sekä Hallaa. Tuoretta ruisleipää. Ihana on nähdä ystävät, mutta paremmalta tuntuis jos tietäisin pääseväni tänne takaisin jouluksi. Täällä joulu on todellinen perhejuhla, se ei rajoitu verisukulaisuuteen vaan kaikki läheiset ovat tervetulleita ja jos joku on yksin se kutsutaan taatusti syömään ja iltaa istumaan. Kovin on vaikea selittää Suomen joulun viettoa ja sitä miksi ystävät eivät ole tervetulleita noina kahtena päivänä vuodessa? Enkä osaa sitä edes selittää, koska en itse ajattele samoin. More the merrier pätee minuun ja ajatteluuni joulusta. Mutta tämän joulun pelastus on toivottavasti yötyö :)! 11h töitä ja7h unta ja siihen jää vielä hyvin aikaa syödä ja ottaa rennosti mutsilassa. Kumpa vaan tulis lunta...
Vuorotteluvapaani siis päättyy 7.12 ja parin vapaan jälkeen aloitan "vanhassa" paikassa 10.12. Iltavuoro kutsuu ja pääsen opettelemaan uutta ja ihmeellistä yhteispäivystystoimintaa ja sen ohjelmia ja tapoja. Kolme viikkoa teen täyttä listaa ja tammikuussa pitäisi puhaltaa lämpimät tuulet, jotka kuljettavat etelään... Arabiemiraatteihin tarkemmin sanottuna. Päätin tässä syksyllä, kun totesin että paperisota täällä jenkeissä vie vielä kuukausia, että jotain on keksittävä ja jälleen eletty elämä kantaa hedelmää ja saan olla siitä kiitollinen, ja olenkin. Aikanaan Saudeissa ollessani oli kämppiksenäni ruotsalainen Anna, jonka kanssa ollaan aina välillä viestitelty ja vaikkei ollakkaan nähty sitten vuoden 2003 niin yhteys on säilynyt ja otin yhteyttä Emiraatteihin, missä tiesin frouvan olevan ja välittömästi lähti pyörät pyörimään. Anna on nykyään koordinaattori/konsultti ja värvää välillä hoitajia paikallisiin sairaaloihin ja asuu miehensä Magnuksen kanssa Dubain liepeillä ja tekee töitä jos siltä tuntuu. Miehensä on ilmeisesti insinöörinä jossain firmassa ja elämä on helppoa, kun aina paistaa aurinko ja meri on lämmin. Arabimaa ei toki ole ensimmäinen vaihtoehto kun töitä mietin, mutta Saudien jälkeen kaikki muut maat tuntuvat länsimaisilta ja vapailta. Jo se, että saan ajaa autoa jos haluan tuntuu vapauttavalta. Rekisteröinti paikallisessa sh-hallinnossa on melko kinkkinen juttu ja siihen onkn tuhraantunut viikkoja. Mutta hiljalleen kaikki alkaa olla siellä kunnossa ja pääsen miettimään minne haluan töihin?
Joku viisas joskus tosiaan sanoi "minkä taakseen jättää sen edestään löytää" ja se on niin totta. Vuosia sitten luodut ystävyyssuhteet kantaa hedelmää nyt. Tämä vuosi on mennyt ystäviä auttaen Ameriikassa ja samalla on itse saanut kokemuksia ja mahdollisuuksia joista ei voi kuin olla ikikiitollinen ja ens vuosi, 2013, kuluu näillä näkymin Persianlahtea katsellen. Ja siitä jopa maksetaan jotain eli en voi valittaa. Elämä on melko ihmeellistä.
Tuskallista on joutua sanomaan ystäville niin täällä kuin Suomessakin "nähdään taas" jo näin pian ja joutua aloittamaan alusta jälleen kerran, ja yksin. Ihmiset ihastelee mun "rohkeutta" ja "taitoa sopeutua", mutta ei se aina niin ihanaa ja helppoa ole. Toivon todella, että kykenisin tyytymään "tavallisempaan" elämään, että osaisin iloita asumisesta samassa paikassa tai edes kaupungissa vuodesta toiseen tai, että tietäisin mitä haluan ja osaisin tavoitella sitä. Mutta en minä valita, elämä on liian lyhyt valittamiseen, mietin vaan toisinaan, että "miksi minä?". Siihen saan kenties vastauksen jonain päivänä jos ja kun löydän sen mitä haen :)! Siihen asti jatkan etsintää ja tutkailen maailmaa...
Ensi viikolla siis Suomessa, mutta nyt vielä Chappaqua, New York ja torstaina on Kiitospäivä
ja siitä riittää taatusti kerrottavaa muutama rivi :).
Happy Thanksgiving Everyone!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti